Tämä kirjoitus on julkaistu aikaisemmin ilmasto.org-sivulla.

Arktiksesta on tullut ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun symboli. Sulava pohjoinen napajää osoittaa, että me joudumme huolehtimaan ilmastokriisin seurauksista, emme pelkästään tulevien sukupolvien kohtalosta. Arktiksella näkyy myös karulla tavalla koko se hulluus, joka tämän sopan on keittänyt. Öljy-yhtiöt, nuo ihmiskunnan viholliset haluavat nyt porata Arktikselta lisää öljyä ilmastoa lämmittämään.

Viime kesänä pohjoinen napajää suli jälleen pinta-alaltaan historiallisen pieneksi. Kyse ei kuitenkaan ole vain napajään pinta-alasta vaan myös tilavuudesta, jonka pudotus on ollut vieläkin dramaattisempaa. Jään tilavuudesta on 1980-luvun jälkeen kadonnut jopa 80 prosenttia. Tutkijat puhuvat arktisen merijään "kuoleman kierteestä".

Arktinen alue lämpenee lähes kaksi kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Kyse on takaisinkytkennästä. Merijään sulaminen kiihdyttää lämpenemistä, koska valkean jään alta paljastuva tumma meri ei heijasta auringon valoa takaisin avaruuteen. Todennäköisesti seuraavan parin vuosikymmenen aikana nähdään ensimmäinen jäätön kesä pohjoisnavalla. Mitään tämän tapaistakaan ei ole ihmissivilisaation viimeisen 5000 vuoden historiassa nähty.

Öljyn pitää jäädä maahan

Arktiksen sulaminen pitäisi olla varoitus koko ihmiskunnalle siitä, että ilmastonmuutoksen torjuminen pitäisi viimein ottaa tosissaan. Shellin, Statoilin ja Gazpromin tapaiset öljy-yhtiöt haluavat kuitenkin nähdä jään sulamisen liiketoimintamahdollisuutena. Yhtiöt haluavat ankarista olosuhteista välittämättä poraamaan öljyä Arktikselle.

Ympäristöjärjestöt ovat useaan otteeseen varoittaneet öljynporauksen valtavista riskeistä arktisissa olosuhteissa. Kova tuuli, rakenteiden jäätyminen, jäävuoret, myrskyt ja kaukainen sijainti ovat Arktiksen arkea. Kun onnettomuus sattuu, öljyntorjunta jäisessä vedessä on nykytekniikalla käytännössä mahdotonta. Shell on ollut suurissa vaikeuksissa oman, suomalaisten jäänmurtajien tukeman hankkeensa kanssa Alaskassa. Yhtiön tämän vuoden poraussuunnitelmat ovat vaakalaudalla kaluston vaurioitumisen vuoksi. Lopulta kysymys on kuitenkin paljon öljyonnettomuutta laajempi.

Greenpeacen tuore Point of No Return -raportti kertoo, että mikäli öljyhankkeet etenevät, Arktiksesta tulee vuoteen 2020 mennessä maailman kolmanneksi suurin fossiilihanke.

Kyse on kokonaan aiemmin koskemattoman öljy- ja kaasuprovinssin avaamisesta ja uusien päästöjen lukitsemisesta sisään järjestelmään. Aina, kun potentiaaliset öljyvarat muuttuvat kirjoihin ja kansiin merkityiksi reserveiksi ja ne muuttuvat yhtiöiden arvoon vaikuttavaksi omaisuudeksi, myös niiden ilmakehään polttamisen todennäköisyys kasvaa.

Vähitellen aletaan havahtua siihen, mitä ilmastonmuutoksen torjuminen todella tarkoittaa: fossiilisten polttoaineiden jättämistä maahan. Poltettavaa nimittäin riittää. Pelkästään jo tunnetut fossiilireservit ovat viisi kertaa suuremmat, kuin mitä voimme käyttää, mikäli ilmastokatastrofi halutaan välttää. Siksi uusien öljyhankkeiden eteneminen esimerkiksi Arktiksella on välttämätöntä pysäyttää.

Investoinnit energiavallankumoukseen

Öljynporaus Arktiksella ei ole halpaa. Hankkeiden kannattavuus vaatinee, että öljyn hinta pysyttelee pitkällä tähtäimellä reilusti yli sadassa dollarissa tynnyriltä. Maailman pitäisi olla halukas maksamaan öljystä vuodesta toiseen kalliisti energiatehokkuuteen ja uusiutuviin energianlähteisiin investoimisen sijaan. Tämä tarkoittaa, että mikäli olemme valmiita hyväksymään arktisen öljyn hinnan, hyväksymme myös katastrofaalisen ilmastonmuutoksen.

Rahat voidaan investoida paremmin. Energiatehokkuuden parantaminen ja uusiutuvan energian lisääminen vähentävät riippuvuutta fossiilisista polttoaineista ja tuovat samalla selvää säästöä. Osa toimenpiteistä on käytännössä ilmaisia. Esimerkiksi uusien autojen energiatehokkuusnormien kiristäminen ei maksa kuluttajalle juuri mitään, mutta vähentää tehokkaasti liikenteen öljyriippuvuutta.

Greenpeace on laatinut skenaarion Suomen (ja maailman) energiatulevaisuudesta vuoteen 2050 asti. Malli osoittaa, että Suomessa pystytään tuottamaan tarvittava energia pääsääntöisesti uusiutuvilla energialähteillä ja leikkaamaan ilmastopäästöjä 93 prosenttia vuoden 1990 tasoon verrattuna. Mallin pääviesti on se, että energiantuotantoon liittyvät valinnat eivät ole teknisiä ongelmia vaan poliittisia kysymyksiä. Mallissa esitetty visio energiavallankumouksesta perustuu olemassa olevaan tekniikkaan.

Tapio Laakso on Greenpeacen ohjelmajohtaja.