”Miten tärkeänä pidät kehitysyhteistyötä/kehityspolitiikkaa?”

Tämä kysymys on löytynyt muodossa tai toisessa ulkoministeriön kehitysyhteistyön mielipidemittauksista vuodesta toiseen. Taloustutkimuksen tekemän, runsaat tuhat henkeä kattavan kyselyn loppupäätelmä on yleensä se, että selkeä enemmistö suomalaisista pitää kehitysyhteistyötä ainakin jokseenkin tärkeänä.

Niin tänäkin vuonna. Huomiota kuitenkin herättää yksi asia: tuoreimman, viime kesänä julkaistun tutkimuksen mukaan enää vain 46 prosenttia miehistä pitää kehitysyhteistyötä tärkeänä. Naisten vastaava osuus on 80 prosenttia.

Luvut ovat tulleet alas nopeasti. Vielä viisi vuotta sitten miesten vastaava prosenttiosuus oli 83, naisten 92. 

Yksi selitys voi olla tutkimusmetodin muuttuminen kasvokkaisista haastatteluista verkkokyselyiksi, mutta hurjaa sukupuolieroa se ei selitä. 

Miehet vastaavat kielteisemmin myös moniin muihin kysymyksiin. Miehistä 35 prosenttia, naisista 11 prosenttia ei näe perustetta tehdä kehitysyhteistyötä lainkaan.

Onko kehitysyhteistyöstä siis tulossa yhä leimallisemmin vain naisten tukemaa toimintaa? Ja jos on, pitääkö siitä olla huolissaan?

E2-tutkimuksen tutkimuspäällikkö Ville Pitkänen on kyselytutkimuksen tuloksesta kummissaan. Tutkimuslaitos on tehnyt Suomessa viimeisten kymmenen vuoden aikana valtavan määrän erilaisia arvo- ja asennetutkimuksia, mutta niissä sukupuolten väliset erot eivät tavallisesti ole olleet yhtä suuria.

”Suomalaiset ovat melko samankaltaisia sukupuolesta riippumatta. Miesten ja naisten asenne-erot ovat harvoin noin jyrkkiä”, hän sanoo.

E2-tutkimuksen kyselyissä on toki havaittu eroja sukupuolten välillä: naiset esimerkiksi ovat keskimäärin enemmän huolissaan ilmastonmuutoksen ja nuorten hyvinvoinnin kaltaisista kysymyksistä. Erot sukupuolten välillä eivät kuitenkaan ole yhtä suuria, eikä viime vuosina ole havaittu erityisiä muutoksia.

Lahjoittajatkin ovat naisia

Kyselyn tulos ei ole kaikilta osin yllätys. Esimerkiksi kehitysyhteistyöjärjestöissä on totuttu siihen, että niin kehitysyhteistyön tekijät, tukijat kuin kohteetkin ovat useammin naisia kuin miehiä.

Järjestöjen työntekijäkunta on usein naisvaltaista – ehkä johtajia ja digiosaajia lukuun ottamatta.

Naisia on enemmän myös lahjoittajien joukossa. Esimerkiksi Vastuullinen lahjoittaminen ry:n viimevuotisen Tuhat suomalaista -kyselyn mukaan naisista 25 ja miehistä 16 prosenttia on viimeisten kahden kuukauden aikana antanut rahaa kehitysmaiden köyhien auttamiseen. Humanitaarisen avun kohdalla sukupuoliero on hieman pienempi, mutta siinäkin naiset ovat edellä.

Yksittäisten järjestöjen tilastoissa erot ovat vielä suuremmat. Esimerkiksi Plan International Suomi kertoo, että sen kuukausilahjoittajista noin 70 prosenttia on naisia. Kirkon Ulkomaanavun (KUA) lahjoittajista 62–70 prosenttia on lahjoitustavasta riippuen naisia.

Suomen Unicef ja UN Women Suomi eivät tilastoi lahjoittajien sukupuolta mutta arvelevat, että enemmistö on naisia. Jotakin voi päätellä siitä, että vaikkapa UN Womenin Instagram-seuraajista yli 90 prosenttia on ilmoittanut olevansa nainen.

Vihaviestejä miehiltä

Naisten antamaa tukea selittää osaltaan se, että kehitysyhteistyö kohdistuu heikoimmassa asemassa oleviin, jotka taas usein ovat naisia ja tyttöjä. Siksi kehitysyhteistyön tukeminen saattaa olla naisille luontevampaa. Kyse on myös sukupuolirooleista.

”Feministinen työ ja tasa-arvotyö mielletään vahvasti naisten ja tyttöjen hommaksi. Se ei pidä paikkaansa eikä niin pitäisi olla, mutta näin se ihmisten päässä varmaan on”, arvelee UN Women Suomen viestinnän päällikkö Emma Winiecki.

Myös ulkoministeriön kyselytutkimuksen tehnyt Taloustutkimus arveli viime vuonna, että miesten kielteiset kehitysyhteistyömielipiteet selittyvät sillä, että naiset korostavat muutenkin enemmän ajattelussaan niin sanottuja pehmeitä arvoja. 

Kehitysyhteistyökritiikki taas tulee usein miehiltä. UN Womenissa ja Planissa on havaittu, että sosiaalisen median vihaviestit tulevat usein nimen perusteella miehiksi tunnistettavilta ihmisiltä. Toisaalta kritiikissä saattaa olla kyse reaktiosta pikemminkin feministisiin sisältöihin kuin kehitysyhteistyöhön, järjestöissä arvellaan.

”Ylipäätään silloin, kun puhutaan naisten oikeuksista, tasa-arvosta ja käytetään feministisiä ilmaisuja, tulee vahvemmin vihaviestiä miehiltä – vaikka toki joskus naisiltakin”, sanoo Planin varainhankintajohtaja Nora Huhta.

Poliittinen suuntautuminen painaa sukupuolta enemmän

Järjestöissä ei ole havaittu erityistä muutosta lahjoittajien sukupuolessa viime vuosina. Mikä siis selittää ulkoministeriön kyselytutkimuksen tulosta, joka viittaa siihen, että miehissä on tapahtunut suurikin asennemuutos?

E2-tutkimuksen Ville Pitkänen uskoo, että muutos liittyy enemmänkin viime vuosien poliittiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Se on keskittynyt suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin, kuten energian hinnan nousuun ja terveyspalveluiden toimimattomuuteen. Solidaarisuusajattelulle ei ole juuri jäänyt tilaa.

”Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että esimerkiksi ilmastonmuutokseen reagoidaan voimakkaammin, kun taloudessa menee hyvin, koska silloin ihmisillä on enemmän kapasiteettia ajatella oman lähiympäristön asioiden ulkopuolelta. Kun eletään vaikeampia aikoja, painopiste muuttuu. Tämä voisi olla kyselytuloksen pohjavireenä”, hän pohtii.

Kehitysyhteistyökriittistä keskustelua ovat ajaneet Suomessa etenkin perussuomalaiset. Ulkoministeriön kyselyn mukaan vain 15 prosenttia perussuomalaisten kannattajista pitää kehitysyhteistyöstä tärkeänä. Viime vaaleista taas tiedetään, että noin joka kolmas työikäinen mies äänesti perussuomalaisia.

Pitkänen uskoo, että ulkoministeriön kyselytutkimuksen tulosta selittääkin enemmän vastaajien poliittinen suuntautuminen kuin sukupuoli.

”Perussuomalaiset onnistuivat saamaan oman viestinsä läpi aika systemaattisesti ennen vaaleja. Viestinä on ollut se, että Suomi velkaantuu ja että velkarahalla ei haluta tukea kaukana olevia maita. Se ei selitä muutosta kokonaan, mutta tämä diskurssi on voinut puhutella tässä ajassa erityisesti miehiä.”

Kehitysyhteistyö symboloi maailman muuttumista

Toinen tekijä, joka saattaa vaikuttaa näkemyksiin kehitysyhteistyöstä, on Ukrainan sota ja sitä seurannut Euroopan turvallisuusympäristön muutos.

Kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon kehityspolitiikan asiantuntija Eppu Mikkonen huomauttaa, että se on vaikuttanut etenkin siihen, mikä ylipäätään nähdään tarpeellisena ulkopolitiikan muotona. Militaristiset äänenpainot korostuvat nyt kehitysyhteistyön kustannuksella.

”Kehityspolitiikka jää keskustelusta helposti pois. Diplomatian keinot: kaikki se, mikä tapahtuu verhojen takana ja on pitkäjänteistä, on pudonnut ikään kuin puheen ulkopuolelle. Sotilaallisempi näkökulma puhuttelee tyypillisemmin miehiä”, hän sanoo.

Mikkonenkaan ei usko, että sukupuoli olisi ainoa määrittävä tekijä kehitysyhteistyökeskustelussa. Myös ulkoministeriön kyselystä on helppo huomata, että esimerkiksi koulutus vaikuttaa: korkeammin koulutetut pitävät kehitysyhteistyötä useammin tärkeänä. Esimerkiksi ylempi korkeakoulututkinto taas on nykyisin useammin naisilla kuin miehillä.

Paradoksaalista kyllä, kehitysyhteistyön vastustamisessa on myös todennäköisesti kyse monesta muustakin asiasta kuin vain kehitysavusta. Mikkonen uskoo, että suhtautuminen kehitysyhteistyöhön heijastaa myös ihmisten yleistä epävarmuutta. Kaukana olevia on helpointa syyttää.

”Maailma muuttuu, työmarkkinat muuttuvat ja sukupuoliroolit muuttuvat. Jos ihminen kokee, että omaa identiteettiä tai elämäntapaa haastetaan, syntipukiksi löytyvät usein ne muut. Kehitysyhteistyöhön ehkä projisoidaan monia muita uhan tunteita.” 

Karkottaako viestintä miehet?

Totuus ei ole yksioikoinen. Iso osa miehistä tukee kehitysyhteistyötä ja osa naisista taas ei tue. Esimerkiksi KUA:n ja Planin mieslahjoittajien osuus on viime vuosina jopa hieman kasvanut. Miehet myös tukevat etenkin humanitaarisen avun antamista, mikä näkyy myös ulkoministeriön kyselytutkimuksesta.

Kaikki eivät myöskään samaistu kumpaankaan sukupuoleen, mitä kyselytutkimukset eivät ota huomioon.

Silti sukupuolten välistä eroa ei voi olla huomioimatta. Se herättää myös kysymyksen: jos sekä kehitysyhteistyön tekijät, työstä hyötyvät että työn tukijat ovat naisia, onko vaarana, että kehitysyhteistyöstä viestitäänkin vain naisten tarpeita silmällä pitäen? Se tuskin lisää miesten kiinnostusta kehitysyhteistyötä kohtaan.

Järjestöissä myönnetään, että se voi pitää paikkansa. Iso osa varainhankintaviestinnästä tapahtuu nykyään sosiaalisessa mediassa, ja siellä viestit pystytään räätälöimään hyvinkin tarkasti tietylle kohderyhmälle. Koska järjestöissä tiedetään, että naiset lahjoittavat herkemmin, viestejä myös kohdistetaan heille, sanoo Planin Nora Huhta.

”Järjestöillä on harvoin sellaista markkinointibudjettia, että ne voisivat lähteä isosti tavoittelemaan uusia yleisöjä, kuten miesvaltaisia kohderyhmiä. Siinä mielessä vahvistamme tätä ilmiötä myös omalla markkinoinnillamme. Markkinoinnilla laajemmalle kohderyhmälle voisi pitkällä tähtäimellä olla kuitenkin hyötyä myös varainhankinnan kannalta”, hän arvelee.

Fingon Eppu Mikkosen huolena on, että jos miehet eivät kannata kehitysyhteistyötä tai kehityspolitiikkaa laajemmin, vaikutukset näkyvät lopulta poliittisella tasolla.

”Päätöksenteko on meillä edelleen aika voimakkaasti tyypillisen maskuliinista, ja talous- ja tuottavuusvoittoista. Jos meillä ei ole miehiä, jotka tukevat kehitysyhteistyötä ja näkevät sen osana ulkopolitiikkaa, se vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä tehdään. Mitä monimuotoisempi porukka on tekemässä päätöksiä ja puhumassa asioista, sen paremmat tulokset ovat”, hän muistuttaa.