Kalle Löövi, 68, on ollut mukana monenlaisissa Punaisen Ristin avustusoperaatioissa ympäri maailman. Olosuhteet ovat olleet vaihtelevat, mutta niihin on ollut aina helppo sopeutua.

”En ole koskaan kokenut mitään, mitä kutsuisin kulttuurishokiksi mennessäni johonkin toiseen maahan. Minulla se menee niin päin, että se tapahtuu vasta Suomeen palatessa”, Löövi kertoo.

Hän havainnollistaa asiaa kertomalla työstään 1980-luvun alussa Somalian ja Etiopian rajalla. Maat olivat käyneet katkeran sodan Etiopian Ogadenin somalialueesta, ja olosuhteet olivat vaikeat.

Omatekoisessa suihkussa käydessään Löövillä oli tapana kyykistyä, koska hän arveli, että sillä konstilla vesi riittäisi parhaiten.

Kahdeksan kuukauden jälkeen hän lähti kotimatkalle kohti Suomea, mutta koska lento oli myöhässä, lentoyhtiö sijoitti hänet laatuhotelliin lentokentän kupeeseen.

”Menin pitkän reissun jälkeen suihkuun ja siellä minä sitten olin, hienon hotellin kylpyammeessa kyykyssä ja laskin varovasti vettä, jotta se varmasti riittäisi”, Löövi nauraa.

Vesistöetsijästä kouluttajaksi

Löövi on työskennellyt käytännössä koko työuransa Suomen Punaisen Ristin (SPR) palveluksessa, viimeiset viitisentoista vuotta kansainvälisen avun johtajana. Nyt hän on jäämässä eläkkeelle.

Valkeakoskella vuonna 1952 syntyneen Löövin tie SPR:n pitkäaikaiseksi avustustyön johtajaksi ei ole kaikkein tavallisin, sillä hän ei kokenut perinteistä avustustyöntekijän maailmanparannuskutsumusta. Hallintotieteitä opiskellutta Lööviä kiinnosti enemmän kotimaantoiminta.

”Olin hankkinut purjeveneen ja keksin ilmoittaa Punaiselle Ristille, että osaan opettaa, miten vesistöetsintää tehdään – varmuudella, joka tulee siitä, ettei ole koskaan tehnyt sellaista”, hän kertoo.

Hän liittyi paikallisen SPR:n osaston vapaaehtoiseksi kadonneiden etsijäksi ja oli ajan mittaan mukana kouluttamassa viranomaisiakin aiheesta. Lopulta silloisen SPR:n johto kehotti häntä menemään Punaisen Ristin kursseille ja myöhemmin myös kansainvälisen avustustoiminnan kursseille.

”Minulla ei suoraan sanottuna ollut mitään halua eikä kiinnostusta, sillä olin ajatellut, että tekisin vapaaehtoistyötä ja koulutusta vain harrastuksena. Sitten tuli kuitenkin Puolan sotatila vuonna 1982”, Löövi muistelee.

Puolan hallinto oli ottanut käyttöön kovat otteet nousevan Solidaarisuus-liikkeen tukahduttamiseksi. SPR vei alueelle elintarvikkeita ja vaatteita, ja Löövi oli mukana johdattamassa maahan avustusrekkoja.

Puolalaisten aktivistipappien ja paikallisen Punaisen Ristin vapaaehtoisten seuraaminen sai hänet innostumaan toden teolla hänen ymmärrettyään, että voisi olla itsekin osa samanlaista toimintaa. Niinpä hän jäi töihin SPR:lle.

Puolasta Löövin tie vei Somaliaan ja myöhemmin 1990-luvulla hajoamissotia käyvään Jugoslaviaan.

Hän on toiminut muun muassa Punaisen Ristin ja Puolikuun paikallisten aktiivien kouluttajana.

”Olin Somaliassa turhautunut, kun en mielestäni nähnyt mitään tuloksia. Tulokset tulivat kuitenkin myöhemmin, kun Somaliassa myöhemmin, 1990-luvun alussa puhkesi sisällissota. Silloin kuulin, että SPR:n kouluttamista 1 500:sta somalialaisesta puolet oli ilmoittautunut heti vapaaehtoisiksi”, hän kertoo.

Paikallisten panos tärkein

Humanitaarisen avun maailma on muuttunut etenkin viimeisen vuosikymmenen aikana valtavasti. Toimijoita on yhä enemmän, ja samalla avun välittäminen on ammattimaistunut.

Yksi muutos on Löövin mukaan tehostuminen ja parempi koordinaatio. Hän on ollut mukana kehittämässä standardeja, jotta eri puolilla maailmaan avustustyö ja sen välineet toimisivat mahdollisimman tehokkaasti ja yhteneväisesti.

”Aiemmin menetelmät olivat hyvin erilaisia. Ei ollut sovittu edes sitä, että kaikki keräävät samanlaista tietoa. Kun työkalut ovat paremmassa kunnossa ja hommat paremmin selvillä, niin paikallisten aivan tavallisten ihmisten on helpompi vaikuttaa, koska nyt avun tuojilla on joku tolkku ja heille on helpompi välittää tietoa siitä, mitä todella tarvittaisiin.”

Löövin aikana SPR:ssä on kehitetty etenkin nopeasti liikkeelle lähteviä avustusjoukkoja sekä panostettu paikallisten Punaisten Ristien ja Puolikuiden tukemiseen.

”Ennen operaatioihin lähdettiin vähän kuin oltaisiin menossa ulkoavaruuteen, jossa kukaan muu ei ole koskaan käynyt, vaikka alueella asui kokonainen kansakunta. Lähdimme siihen suuntaan, että me emme ole eri maissa se ensimmäinen avunantaja vaan sen pitää olla paikallinen”, hän sanoo.

Suuri muutos humanitaarisessa avussa on myös se, että sitä tarvitaan enemmän kuin ennen. Esimerkiksi YK:n hätäapuvetoomus on paisunut vuosi vuodelta, ja tänä vuonna koronavirus paisuttaa sitä entisestään.

Avuntarpeen kasvu näkyy myös Punaisen Ristin työssä.

”Väestömäärä kasvaa hirveästi, ja suuria ihmismääriä asuu alueilla, jotka ovat luonnononnettomuuksien kannalta suorastaan vaarallisia. Kun joku katastrofitekijä iskee, se iskee usein paikkoihin, joissa on paljon heikossa asemassa olevia ihmisiä.”

Esimerkiksi ilmastokatastrofit näkyvät työssä aiempaa selkeämmin kuin ennen.

”Jotkut ihmiset joutuvat hylkäämään alueita, koska siellä ei voi enää tulla toimeen. Tulevaisuudessa ilmastonmuutoksesta tulee vielä merkittävämpi tekijä kuin se on nyt. Pelkona on myös, että se lisää etenkin hitaita katastrofeja, joita on vaikeampi huomata ja joiden saama tuki on kiinni medianäkyvyydestä”, Löövi sanoo.

Retoriikka kovenee

Ilmastonmuutoksen lisäksi Löövi on huolissaan myös politiikan muutoksesta. Se heijastuu avustustyöhönkin.

”Sovittuja sopimuksia ei kunnioiteta tai ne irtisanotaan nopeasti – pieniä vihreitä miehiä ilmestyy jonnekin. Sekä kansainvälinen että kansallinen retoriikka ovat menossa todella huonoon suuntaan.”

Löövin mukaan avustustyö on politisoitumassa: esimerkiksi vastaanottajat voivat kieltää poliittisista syistä ulkopuolisen avun, avunantajat saattavat suosia tiettyjä maita tai avustustoimintaa voidaan käyttää propagandan välineenä.

”Humanitaaristen toimijoiden ja kehitysyhteistyötoimijoiden yhtenä roolina tulee jatkossa olemaan yhä korostetummin se, että luomme kansainvälistä ja ihmisten yhteisestä hyvästä kiinnostuneiden toimijoiden verkostoa. Se toivon mukaan auttaa siinä, että apu saadaan tehokkaammin perille. Ehkä se kuulostaa naiivilta, mutta meidän on tehtävä kaikkemme, että avun politisointi ei jatkuisi”, hän toteaa.