Voisiko valtioiden kehitystä ryhtyä mittaamaan jollakin muulla kuin bruttokansantuotteella? Eikö ihmisten hyvinvoinnin ja onnellisuuden pitäisi olla tärkeämpiä mittareita kuin talouskasvun?

Sitä on pohdittu viime vuosina paljon etenkin länsimaisissa tutkija- ja järjestöpiireissä. Tuloksena on syntynyt esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen ratkaisujen verkoston julkaisema ”onnellisuusraportti”, jossa mitataan pelkän talouskasvun sijasta ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua.

Kuulostaa hyvältä – periaatteessa. Kenialaisen kansalaisaktivistin Paul Okumun mielestä keskustelusta on unohdettu jotakin – nimittäin se, kenen hyvinvointia mitataan ja mitä länsimaalaisten hyvinvointi maksaa muille.

”Esimerkiksi Eurooppa on pannut paljon resursseja siihen, että se mittaa omaan hyvinvointiaan. Monet Euroopan kansalaiset eivät kuitenkaan joko tiedä tai usko, että heidän hyvinvoinnistaan suuri osa tulee miljoonien muiden kustannuksella. Pitäisi pohtia myös sitä, miten muiden elämät tuhoutuvat samaan aikaan, kun itse mennään eteenpäin”, Okumu kritisoi.

Siirtomaa-aika on yhä läsnä

Okumu johtaa Africa Platformia, jonka tavoitteena on kehittää afrikkalaisia yhteiskuntia ja hallintoa. Hän vieraili tänä syksynä kehitysjärjestöjen kattojärjestön Fingon tapahtumassa, jossa käsiteltiin vaihtoehtoisia hyvinvoinnin mittareita ja jatkuvaan luonnonvarojen ylikulutukseen perustuvan talouskasvun mahdottomuutta.

Tapahtuman pääpuhujiin kuului Jason Hickel, antropologi, jonka mielestä rikkaiden maiden pitäisi lopettaa talouskasvun tavoittelu, sillä se on syynä ekologiseen katastrofiin eikä tuota ihmisillekään enää hyvinvointia.

Samantyyppisiä mielipiteitä ”degrowthista”, kasvusta luopumisesta, ovat viime aikoina esittäneet myös monet muut länsimaiset tutkijat. Okumu ei pane ajatukselle paljon painoa. Hänen mielestään on syytä epäillä sen aitoutta, kun ottaa huomioon länsimaiden teot.

”Viimeisten 70 vuoden aikana Eurooppa on hyötynyt niin paljon muun maailman köyhyydestä, että se kokee nyt, että jotain pitää antaa pois. Kyse on syyllisyydestä. Mutta ihmisiä ei pitäisi auttaa syyllisyydestä. Ei tässä tarvita degrowthia vaan reilua kasvua”, Okumu sanoo.

Hän muistuttaa, että Afrikasta löytyy valtaosa maailman luonnonvaroista, mutta maanosan osuus globaalista bruttokansantuotteesta on vain noin 2,5 prosenttia. Sekin tulee vain muutamasta maasta.

”Miten niin rikas maanosa voi olla niin köyhä, eikä se näytä vaivaavan meitä?” Okumu ihmettelee.

Hänen mielestään rikkaat maat käyttävät yhä valtaansa Afrikassa siirtomaa-ajan tapaan. Esimerkiksi Ranska kontrolloi yhä 14 entisen siirtomaansa valuuttoja niin sanotun CFA-frangin kautta ja Iso-Britannia omistaa suurimman osan Kenian teeplantaaseista. Rikkaat maat pitävät valtaa niin Maailman kauppajärjestössä, YK:ssa kuin Maailmanpankissakin, Okumu luettelee.

Kun Afrikan maat yrittävät ottaa valtaa itselleen, ne vaiennetaan. Okumu kertoo esimerkin.

Kun Kenia, Tansania, Ruanda ja Uganda päättivät kieltää käytettyjen vaatteiden maahantuonnin Yhdysvalloista suojatakseen omaa vaateteollisuuttaan, presidentti Donald Trump uhkasi maita taloudellisilla seuraamuksilla. Vain Ruanda uskalsi edetä suunnitelmissa.

Mitä länsimaiden sitten pitäisi tehdä, kun talouskasvusta luopuminenkaan ei kelpaa?

”Lopettakaa sekaantuminen ja muiden maiden ryöstely. Siihen ei tarvita lakeja vaan moraalista ajattelua”, Okumu sanoo.

Kehityksestä vain pieni osa on taloutta

Okumu ei ole pelkästään eri mieltä länsimaalaisten degrowth-ajatusten kanssa. Bruttokansantuote ei hänenkään mielestään ole hyvä tapa mitata kehitystä.

Hän on mukana Africans Rising -aloitteessa, joka pyrkii haastamaan länsimaissa yleisen tavan puhua Afrikan ”noususta” tai ”kasvusta” ja muun muassa etsimään bruttokansantuotteen tilalle uuden tavan esittää Afrikan kehitys.

”Olemme juuttuneet näkemään kehityksen talouskasvun näkökulmasta. Kehitys pitäisi kuitenkin nähdä kokonaisvaltaisena yhteiskunnallisena mekanismina, joka edistää ihmisten hyvinvointia – ja siitä talous on vain hyvin pieni osa.”