Kosovon pääkaupungin Pristinan pääkadulla seisoo ruma hylätty rakennus, Grand Hotel. Sen kellarikerroksen historia on synkkä: siellä raiskattiin ja tapettiin ihmisiä vuosina 1998–1999 Kosovon sodan aikana.

Sodan aikana tapahtunut seksuaalinen väkivalta oli pitkään lähes täydellinen tabu, mutta viime vuosina aiheesta on alettu hiljalleen puhua.

Kesällä 2019 Grand Hotelissa järjestettiin valokuvanäyttely, jonka tarkoituksena oli antaa ääni seksuaalista väkivaltaa kokeneille. Yhtenä järjestäjänä oli kidutettujen kuntoutuskeskus Kosova Rehabilitation Center for Torture Victims (KRCT). 

Näyttelyssä oli esillä muun muassa Vasfije Krasnizi Goodmanin kuva. Hänestä oli hieman aiemmin tullut tiettävästi ensimmäinen kosovolaisnainen, joka on kertonut julkisesti sodan aikana kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. 

Julkisuus auttaa raiskauksen ympärillä olevan stigman purkamisessa, uskoo KRCT:n perustaja ja toiminnanjohtaja Feride Rushiti, joka on kampanjoinut seksuaalista väkivaltaa kokeneiden oikeuksien puolesta yli 20 vuotta.

”Aiemmin moni oli kyllä antanut haastattelun nimettömästi tai muunnetulla äänellä, mutta se ei ollut yhtä tehokasta. Goodman antoi uhreille äänen. Hänen annettuaan haastattelun seksuaalisesta väkivallasta puhuttiin Kosovossa kolme kuukautta aina maaseudulta presidenttiin asti. Hänet julistettiin sankariksi”, Suomessa parhaillaan vieraileva Rushiti kertoo.

Tabujen rikkominen on kuitenkin ollut hidasta.

Raiskaus sota-aseena

Kosovossa syntyneen Rushitin ei ollut tarkoitus ryhtyä seksuaalista väkivaltaa kokeneiden auttajaksi. Hän opiskeli lääketiedettä Albanian pääkaupungissa Tiranassa ja oli juuri erikoistumassa gastroenterologiaan, kun sota alkoi. 

Kosovo oli Jugoslavian hajoamissotien jälkeen jäänyt osaksi Serbiaa, mutta Kosovon albaanienemmistö ja sen asiaa ajava sissiliike UCK halusivat itsenäisyyttä Serbiasta, joka polki albaanien oikeuksia.

Vuonna 1998 Serbia lähetti joukkonsa Kosovoon ja konflikti kärjistyi veriseksi. Yli 10 000 ihmistä kuoli ja lähes puolet Kosovon väestöstä, yli miljoona ihmistä, pakeni. Sota päättyi lopulta kesällä 1999 sotilasliitto Naton pommitusten jälkeen. Sotarikosten käsittely on jatkunut näihin päiviin asti.

Rushiti lähti sodan aikana auttamaan Albaniaan saapuvia pakolaisia tarkoituksenaan antaa psykososiaalista tukea sodan traumatisoimille lapsille YK:n lastenjärjestön Unicefin riveissä.

Yhdessä pakolaisleirin teltassa hän tapasi naisen, joka kertoi mekaanisesti kauhukokemuksistaan. Nainen oli raiskattu, hänen lapsensa oli kuollut eikä hänelle ollut jäänyt aikaa haudata tätä. Tunteitaan hän ei kyennyt ilmaisemaan. Rushiti yritti suojella naista toimittajilta, joista monet olivat jo haastatelleet naista.

”Kysyin häneltä, missä hänen miehensä oli, ja hän kertoi, että mieskin oli tapettu. Aloin itkeä, ja niin alkoi hänkin. Tajusin, että minun täytyy tehdä jotain näiden naisten eteen, sillä he tarvitsevat turvallisen tilan, jossa ilmaista itseään”, Rushiti kertoo.

Seksuaalisen väkivallan on todettu olleen Kosovon sodassa yksi Serbian järjestelmällisesti käyttämistä sota-aseista. Yhteensä yli 20 000 miehen, naisen ja lapsen on arvioitu joutuneen seksuaalisen väkivallan kohteeksi.

”Raiskauksia tapahtui perheenjäsenten, lasten ja tuntemattomien läsnä ollessa. Suurin osa tapaamistamme naisista kertoi meille pyytäneensä raiskaajia tappamaan heidät. Mutta hyökkääjät olivat sanoneet, että jos olet elossa, muistat paremmin. Se osoittaa, että he halusivat aiheuttaa pitkäaikaista vahinkoa”, Rushiti kuvailee.

Hän perusti KRCT:n, joka hoitaa kidutusta sekä seksuaalista ja muuta väkivaltaa kokeneita kokonaisvaltaisella metodilla aina psykososiaalisesta avusta oikeudelliseen neuvontaan. Tähän mennessä sillä on ollut yli 18 000 asiakasta, joista osa on kokenut väkivaltaa Kosovon sodassa, osa jossakin muussa yhteydessä, kuten kotona. Järjestö tekee myös vaikuttamis- ja tutkimustyötä. 

Valtion tunnustus tärkeä

Moni raiskauksen kokenut on joutunut kärsimään kaksinkertaisesta traumasta: ensin itse tapahtuman takia, sitten yhteisön suhtautumisen vuoksi.

Kosovon patriarkaalisessa kulttuurissa seksuaalinen väkivalta nähdään kunniakysymyksenä ja häpeällisenä asiana, jota ei välttämättä haluta käsitellä julkisesti. Naispuolisia uhreja saatetaan syyllistää viehättävyydestä ja itsensä alttiiksi asettamisesta. Monet miehet taas kantavat häpeää siitä, etteivät he ole pystyneet suojelemaan vaimoaan. Siksi moni ei kerro tapahtumista kenellekään.

”Raiskausten psykologisista, henkisistä ja terveydellisistä vaikutuksista on paljon tutkimusta, mutta paljon vähemmän keskustellaan perheelle aiheutuvista epäsuorista traumoista. Raiskaus vaikuttaa muihinkin kuin yksilöön. Se vaikuttaa koko yhteisöön”, Rushiti muistuttaa.

Koska aiheesta oli vaikea puhua, KRCT:n oli aluksi vaikea löytää asiakkaita. Rushitia jopa uhkailtiin. 

Lopulta keskus alkoi puhua yleisemmällä tasolla kidutuksen uhrien hoitamisesta, sillä siihen ihmisten oli helpompi suhtautua. Asiakkaita alkoi tulla tavallisiin tutkimuksiin vaikkapa mittauttamaan verenpainettaan. Pikku hiljaa he alkoivat kertoa muustakin. 

Sodasta on yli 20 vuotta, mutta Rushiti kertoo keskuksen saavan yhä uusia asiakkaita. Se johtuu osittain siitä, että KRCT auttaa seksuaalista väkivaltaa kokeneita hakemaan valtiolta virallisen tunnustuksen sekä kuukausittaisen sosiaaliavustuksen.

KRCT lobbasi tunnustuksen ja avustuksen puolesta vuosien ajan, ja vuosina 2014 ja 2017 muutokset lopulta tehtiin valtion tasolla. Nykyisin kuukausitukea saa noin 1 500 ihmistä. Sillä on suuri merkitys, sillä moni on traumojen takia menettänyt työkykynsä.

Tuenhakuprosessi on henkisesti raskas ja pitkä eikä aina edes johda myönteiseen päätökseen. Valtion tunnustuksella on Rushitin mukaan kuitenkin valtava merkitys. 

”Kyse on yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta. Seksuaalista väkivaltaa kokeneet saavat saman aseman kuin vaikkapa sotaveteraanit. Valtio tunnustaa heidän kärsimyksensä ja osoittaa kunnioitusta perheille. Valtio myös osoittaa luottamusta heitä kohtaan uskomalla, mitä on tapahtunut. Se mahdollistaa toipumisen ja normaalin elämän.”

Ukrainan sota nostaa traumat pintaan

Rushiti vierailee parhaillaan Suomessa, sillä KRCT tekee yhteistyötä myös suomalaisen Diakonissalaitoksen kanssa. Järjestöt ovat aloittamassa yhteishanketta, jossa tuetaan etenkin Kosovoon palaavia pakolaisia sekä myös muualta maailmasta saapuvia pakolaisia. Hankkeessa myös koulutetaan sosiaalityöntekijöitä antamaan psykososiaalista tukea.

Kosovoon on viime vuosina saapunut pakolaisia esimerkiksi Syyriasta, muualta Lähi-idästä sekä Pohjois-Afrikasta. Maa on varautunut ottamaan pakolaisia myös Ukrainasta, mutta heitä on vasta parikymmentä, monet Ukrainasta paenneita toimittajia.

Viime aikojen edistysaskeleista huolimatta Kosovon sodan tapahtumien selvittely on yhä pahasti kesken. Vasta yksi ihminen on tuomittu raiskauksista, ja tapaus on vielä kesken. KRCT:n ja sen yhteistyökumppanien tutkimuksen mukaan monien seksuaalista väkivaltaa kokeneiden traumat ulottuvat seuraavaan sukupolveen asti, Rushiti kertoo.

Ukrainan sota on myös nostanut monien traumat taas pintaan. Tilannetta ei helpota se, että samaan aikaan myös Kosovon ja Serbian väliset jännitteet ovat jälleen kasvaneet ja Serbia on edelleen suhteellisen läheisissä väleissä Venäjän kanssa.

Myös Ukrainassa raiskauksia on todennäköisesti käytetty sota-aseena. Rushitilla on tutkijoille yksi neuvo.

”Minulla ei aikoinaan ollut aavistustakaan siitä, että tapaukset pitäisi dokumentoida. Olin vain hyväntahtoinen lääkäri, joka halusi tukea uhreja. Ukrainassa on tärkeää antaa ensiapuna psykososiaalista tukea mutta myös dokumentoida tapaukset, jotta ihmiset saisivat aikanaan oikeutta ja hyvitystä. Se on tärkeää myös tulevien sukupolvien kannalta”, hän sanoo. 

Siten mahdollistetaan myös toipuminen konfliktista, kun rauha lopulta saadaan aikaan.