Kongon demokraattisen tasavallan itäosassa sijaitsevat Kishishen ja Bambon kylät nousivat viime marraskuussa kansainvälisiin uutisotsikoihin järkyttävän hyökkäyksen takia. 

M23-kapinallisryhmän taistelijat hyökkäsivät kyliin, kulkivat talosta taloon ja tappoivat parin päivän aikana YK:n arvion mukaan 171 ihmistä. Uhreja Kishishessä haastatelleen Amnesty Internationalin mukaan ainakin 66 naista raiskattiin. 

Tekojen motiivina oli epäily siitä, että asukkaat olisivat tukeneet kilpailevia aseellisia ryhmittymiä. 

Siviileihin kohdistuvat joukkomurhat ja -raiskaukset ovat viimeisen 25 vuoden aikana olleet Itä-Kongossa valitettavan yleisiä. 

M23 on vain yksi ryhmä monien joukossa, mutta viime kuukausina konfliktitutkijat ja Afrikan valtiot ovat olleet erityisen huolissaan juuri siitä. 

Kongon armeijaa sekä muita aseellisia ryhmiä vastaan taisteleva joukko on vallannut nopeasti alueita ja tappanut, raiskannut ja pakkorekrytoinut joukoittain siviilejä. Se on lähestynyt jopa Pohjois-Kivun maakunnan tärkeää pääkaupunkia, lähes kahden miljoonan asukkaan Gomaa. 

Ryhmä toimii tehokkaasti ja sillä on hyvät varusteet, sillä se saa tukea Kongon itänaapurilta Ruandalta, minkä Ruanda tosin kiistää. 

Väkivaltaa on paennut viime keväästä alkaen yli 600 000 siviiliä, joista osa pakenee muita aseellisia ryhmiä. 

”On vaikea kuvata, millaista elämä siellä on. Kylissä, joissa kävimme, ihmiset elivät selvästi pelossa. Selkein avuntarve oli ruoka. Ihmiset olivat aliravittuja ja heikossa kunnossa, ja heitä oli kuollut myös tartuntatauteihin”, kertoo alueella viime syksynä vieraillut avustusjärjestö Fida Internationalin humanitaarisen avun koordinaattori Tero Mesiäislehto.

Kansanmurhan synkkä varjo

M23 on osa monimutkaista väkivallan kierrettä: Itä-Kongossa toimii yhteensä ainakin 120 erilaista aseellista ryhmää.

”Uusia ryhmiä syntyy koko ajan, ja niiden ideologiat ovat hyvin vaihtelevia ja häilyviä. Niillä on hienoja nimiä, ja ne kertovat julkisuuteen yleviä tavoitteita, mutta todellisuudessa niiden motiivit ovat melko samanlaisia keskenään”, kuvailee Marjo Mäenpää.

Hän on juuri julkaissut kirjan Tulivuorikaupunki Kongossa, joka kertoo hänen kokemuksistaan Kirkon Ulkomaanavun kehitysyhteistyöhankkeiden johtajana Gomassa vuosina 2013–2016. 

Kun Mäenpää saapui Gomaan vuoden 2013 alussa, YK:n rauhanturvaoperaatio Monusco oli juuri saanut ajettua M23:n ulos kaupungista. 

Ryhmän kanssa tehtiin rauha, ja sen luultiin jo olevan historiaa, kunnes se ryhtyi toimimaan uudelleen marraskuussa 2021. Taistelut ovat kiihtyneet viime keväästä alkaen.

Omien sanojensa mukaan M23 puolustaa Kongon tutseja, joista ryhmän taistelijat pääosin koostuvat. Sen mukaan aiempaa rauhansopimusta ei myöskään ole noudattettu.

M23:n toimintaa ymmärtääkseen pitää palata vuoteen 1994, joka muistetaan Euroopassakin traagisesta syystä: tuolloin Ruandassa tapahtui kansanmurha, jossa hutut murhasivat noin 800 000 tutsia ja maltillista hutua.

Monet tutsit pakenivat kansanmurhaa Kongoon, jossa heitä on aina elänyt muutenkin. Myöhemmin perässä seurasi myös hutuja, jotka pakenivat Ruandan armeijan kostoa. Paenneiden joukossa oli myös kansanmurhan pääarkkitehteja. Ruandan mukaan Kongo suojeli hutuja, ja sen armeija hyökkäsi Kongoon vuonna 1996. 

Seitsemän seuraavan vuoden aikana Kongossa käytiin kaksi sotaa. Jälkimmäistä kutsuttiin Afrikan maailmansodaksi, sillä siinä oli lopulta mukana ainakin 12 alueen valtiota erilaisine intresseineen. Sodissa on arvioitu kuolleen jopa kuusi miljoonaa ihmistä, pääosin nälän ja tautien seurauksena.

Valta ja raha houkuttavat

Periaatteessa M23:n viime aikoina esittämissä syytöksissä tutsien syrjinnästä voi olla perää, sillä kansanmurhan seurauksena tutsikysymys politisoitui Kongossa ja tutseihin on alettu suhtautua epäluuloisesti, Mäenpää sanoo. 

Todisteita on löydetty myös siitä, että Kongon armeija tekee edelleen yhteistyötä hutujen kapinallisryhmän FDLR:n kanssa. 

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään etnisistä jakolinjoista. Sekä aseellisten ryhmien että naapurimaiden intressit Kongossa liittyvät myös maan luonnonvaroihin ja heikkoon hallintoon.

”Itä-Kongossa valtion kyky pitää vakautta yllä on heikko, ja etenkin maaseudulle on muodostunut valtatyhjiö, jonka aseelliset ryhmät täyttävät. Usein niiden toiminta liittyy mineraalikauppaan. Ne valvovat kaivoksia, ovat mukana salakuljetuksessa ja keräävät laittomia veroja”, Mäenpää kertoo.

Kongo on seitsemän kertaa Suomen kokoinen, ja se on luonnonvaroiltaan mittaamattoman rikas. Sieltä löytyy kultaa, hopeaa, uraania ja monia elektroniikassa tarvittavia metalleja, kuten kobolttia, kuparia ja tantaalia. Luonnonvarat tunsi myös Belgian kuningas Leopold II, joka teki maasta henkilökohtaista omaisuuttaan 1860-luvulta alkaen ja orjuutti kansan haaliakseen rikkaudet itselleen.

Kongo itsenäistyi vuonna 1960 mutta suistui sen jälkeen yli 30 vuotta kestäneeseen Mobutu Sese Sekon diktatuuriin. 

Siirtomaavallan, diktatuurin ja konfliktien peruina Kongon hallinto on edelleen korruptoitunut, peruspalvelut toimivat heikosti ja mineraalirikkaudet valuvat monikansallisten yritysten taskuihin. Nykyinen presidentti Félix Tshisekedi on yrittänyt vakauttaa Itä-Kongoa satsaamalla turvallisuuteen mutta ei ole vielä onnistunut. Kansan tyytymättömyys on viime aikoina purkautunut muun muassa YK:n rauhanturvaoperaation vastaisina protesteina.

Tilannetta käyttävät hyväkseen naapurimaat, etenkin Ruanda ja Uganda, jotka kilpailevat toistensa kanssa saadakseen vaikutusvaltaa ja sitä kautta otteen Kongon luonnonvaroista. Siihen liittyy todennäköisesti myös Ruandan tuki M23:lle.

”Presidentti Paul Kagame ja muut piirit Ruandassa ajattelevat, että historiallisesti Itä-Kongo, Pohjois- ja Etelä-Kivun maakunnat, kuuluvat Ruandaan ja että Ruandan kuuluukin sekaantua Kongon sisäpolitiikkaan. Ruandassa on korkea väentiheys ja vähän elintilaa, joten Kongo kiinnostaa sitä senkin takia”, Mäenpää sanoo.

Tammikuussa maiden jännitteet kiristyivät entisestään, kun Ruanda ampui kongolaista sotilaskonetta, joka oli Ruandan mukaan loukannut sen ilmatilaa.

Haastava avustustyö

Kovimman hinnan konfliktista ja kaaoksesta maksavat siviilit. Kun aiempia konflikteja paenneet lasketaan mukaan, on Kongossa yhteensä noin 5,7 miljoonaa maan sisäistä pakolaista. Yli neljännes väestöstä, yli 26 miljoonaa ihmistä, tarvitsee humanitaarista apua. Sitä ei ole koskaan tarpeeksi, vaikka avustusjärjestöjä on maassa paljon.

Mäenpää johti hankkeita, joissa rakennettiin ja korjattiin kouluja, tarjottiin entisille lapsisotilaille ammattikoulutusta, tuettiin naisyrittäjiä ja jaettiin pakolaisille avustuksia. 

Kirkon Ulkomaanavun työ Kongossa päättyi vuonna 2016 Suomen hallituksen tehtyä rajuja leikkauksia järjestöjen kehitysyhteistyöbudjettiin. Yksi harvoista maassa yhä toimivista suomalaisjärjestöistä on Fida International.

Järjestön humanitaarisen avun koordinaattorin Tero Mesiäislehdon mukaan humanitaarinen tilanne on Kongossa ollut jo pitkään ”hirvittävä”. Tilannetta pahensi Gomassa vuonna 2021 tapahtunut tulivuorenpurkaus. Sen jälkeen kiihtynyt aseellisten ryhmien toiminta on ajanut yhä uusia ihmisryhmiä pakosalle.

”Tulivuorenpurkauksessa ne, joilla ei alun perinkään ollut mitään, menettivät loputkin. Siitä ei ehditty parantua kunnolla, kun uudet konfliktit jo alkoivat ja pakolaisia alkoi tulla lisää. Kongossa humanitaarinen työ tuntuu usein epätoivoiselta”, Mesiäislehto kuvailee.

Fida tekee Kongossa työtä vaikutusvaltaisen paikallisen helluntaikirkon CEPACin kautta. Se jakaa pakolaisille ruoka-avustuksia, tarjoaa psykososiaalista tukea ja järjestää lapsille rauhallisia leikkitiloja, joissa he voivat toipua kokemuksistaan. Perheille jaetaan myös kodintarvikkeita ja käteisavustuksia. Viime vuonna Fidan kautta tavoitettiin noin 77 000 ihmistä.

Mesiäislehdon mukaan pakolaisten tilanne on vaikea. Osa elää jo valmiiksi köyhien yhteisöiden joukossa, osa onnistuu pääsemään paikallishallinnon järjestämille leireille.

”Leireillä on tietyllä mittapuulla kohtalaiset olot, koska siellä saa ruokaa, vettä ja perustarpeita. Humanitaarinen apu on kuitenkin tarkoitettu lyhytaikaiseksi. Hankalinta on, kun humanitaarinen apu loppuu eikä ihmisillä ole paikkaa, minne mennä.”

Kun leirit suljetaan, pakolaisten vaihtoehtona on joko yrittää palata takaisin kotikyläänsä tai jatkaa elämää jossakin muualla. Paikallishallinto tarjoaa pakolaisille usein palan peltoa, jonka turvin he voivat aloittaa elämänsä uudelleen.

Fidan tuella pakolaisille jaetaan paluupaketteja, kuten työkaluja ja siemeniä, jotta ihmiset pääsisivät toimeentuloon kiinni eivätkä passivoituisi pelkiksi avunsaajiksi.

”Mitä kauemmin ihmiset ovat leireillä, sitä vähemmän itsenäisiä heistä tulee. Siksi kaikessa työssä pyritään itsenäisyyden vahvistamiseen”, Mesiäislehto kertoo.

Toivoa on

Kongon tilanteeseen ei ole näkyvissä välitöntä ratkaisua. M23-kapinaa ja Kongon ja Ruandan välejä  yritetään sovitella Itä-Afrikan yhteisön johdolla, ja myös EU sekä Yhdysvallat ovat vaatineet Ruandaa lopettamaan M23:n tukemisen. Toistaiseksi tuloksia ei ole syntynyt. 

”Rauha on se keskeisin asia. Jos sitä ei saada pysyväksi, humanitaarinen tilannekaan ei voi muuttua”, Mesiäislehto toteaa.

Siihen asti Kongossa tarvitaan järjestöjen apua. Ne ovat maalle elintärkeitä, mutta niillä on myös kääntöpuoli. Kun järjestöt hoitavat peruspalvelut, valtiolla ei oikein ole motivaatiota ottaa niitä hoitaakseen, Mäenpää toteaa.

”Siksi jollakin aikavälillä maahan pitäisi alkaa miettiä jonkinlaista exit-strategiaa. Ei voi olla niin, että järjestöt hoitavat vuosikymmenien ajan palveluita, jotka kuuluvat valtion tontille.”

Kenties eniten toivoa Kongolle antavat kongolaiset itse. Mäenpää muistuttaa, että raadollisuuden lisäksi maassa on myös paljon kiehtovia ja valloittavia puolia. Siksi hän halusi kirjoittaa kirjan maasta.

”Kun siellä asuu, kokee myös toisenlaisen Kongon. Se ei ole vain kurjuutta, epätoivoa ja sotaa. Ihmiset elävät arkea kuten täälläkin ja menevät eteenpäin. Eivät he pidä maataan romahtaneena valtiona. Esimerkiksi koulutusta arvostetaan todella paljon, ja ne, jotka pystyvät, ovat hyvin yritteliäitä.”