Mistä silpomisessa on kyse ja missä kaikkialla sitä harjoitetaan?

Tyttöjen sukuelinten silpominen on vakava naisiin ja tyttöihin kohdistuva väkivallan muoto, joka loukkaa kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ja Suomen lakia. Käytännössä se tarkoittaa kaikkia kulttuurisista ja ei-hoidollisista syistä tehtyjä toimenpiteitä, joissa poistetaan osittain tai täysin ulkoiset sukuelimet tai vahingoitetaan niitä muulla tavalla. Toimenpidettä perustellaan sillä, että näin tytöstä tulee sosiaalisesti hyväksytty.

Käytäntöä harjoitetaan noin 31:ssä Afrikan maassa ja jonkin verran myös Aasiassa, Lähi-idässä, Etelä-Amerikan Kolumbiassa ja Venäjän Dagestanissa. Silpominen on 2 000 vuotta vanha kulttuurinen perinne ja se on levittäytynyt siirtolaisuuden kautta ympäri maailmaa. Maailmassa on noin 200 miljoonaa silvottua naista, riskissä tulla silvotuksi on vuosittain noin 4 miljoonaa tyttöä.

Kuinka paljon Suomessa elää silpomisen läpikäyneitä naisia?

THL:n arvion mukaan Suomessa elää noin 10 000 silvottua naista ja 650–3 080 on vaarassa tulla silvotuksi. Riskissä olevat tai heidän vanhempansa tulevat maista, joissa silpominen on yleistä. Mutta luvut ovat arvioita, tutkimustietoa tai tarkkoja tilastoja aiheesta ei ole.

Teet Ihmisoikeusliitossa asennemuutostyötä eri yhteisöjen parissa. Millaista työ on käytännössä ja miten luottamus rakennetaan?

Eri kieliryhmille toimivat erilaiset menetelmät, mutta yhteistä on, että aiheesta tulee keskustella tuomitsematta ja syyllistämättä – mutta samalla hyväksymättä. Turvallisen tilan luominen on tärkeää. Kysyn ensin henkilön omaa mielipidettä mutta samalla kerron, että tarkoitus on muuttaa hänen asenteita. Kerron, että ymmärrän, miksi silpomista harjoitetaan henkilön kotimaassa mutta haluan lopettaa käytännön ja kerron sen haitoista. 

Yllättävän monella ei ole ole tietoa silpomisen terveydelle haitallisista tulehduksista, kuukautis-, virtsaamiskivuista, vaikeista synnytyksistä tai jopa kuolemanvaarasta heti toimenpiteen jälkeen. Monet eivät ole osanneet yhdistää näitä asioita. Olen todistanut monta itkua, kun naiset ovat tajunneet, mistä monet kivut ja vaikeudet ovat johtuneet ja kun he ovat ymmärtäneet, että heidän lapsensa ja lastenlapsensa ovat joutuneet kokemaan samat vaikeudet. Oikean tiedon myötä monien asenteet muuttuvat.

Aloitit työsi ensin vapaaehtoisena vuonna 2009 ja asiantuntijana Ihmisoikeusliitolla vuonna 2011. Miten työ on vuosien varrella muuttunut?

Työ oli alkuun enemmän etsivää työtä, ja tavoitin pääosin amharankielisiä naisia Etiopiasta ja Eritreasta. Kun sain heidät tavoitettua, järjestin sekä henkilökohtaisia keskusteluja että ryhmäkeskusteluja. Luottamuksen rakentaminen vei aikaa. Pian saimme toimintaan mukaan myös vapaaehtoisia avainhenkilöitä, jotka pitävät yhteyttä yhteisöihin ja kertovat, jos joku on lähdössä matkalle. Tällöin riski joutua silvotuksi kasvaa. Avainhenkilöitä on yhteensä 30, joista 16 on saanut koulutusta silpomisteemoista. 

Vierailen nykyään myös järjestöissä ja tavoitan kahdeksan eri kieliryhmää. Pääkaupunkiseudun lisäksi vierailen myös muulla Suomessa. Silpomisen lisäksi keskustelemme myös itsemääräämisoikeudesta.

Miten silpomisen vastaisessa työssä on vuosien varrella edistytty?

Tieto on lisääntynyt sekä viranomaisten että ammattilaisten keskuudessa. Vuonna 2012 julkaistiin tyttöjen sukuelinten silpomisen vastainen toimintaohjelma. Media on tarttunut aiheeseen yhä enemmän, joten myös tavalliset kansalaiset ovat saaneet lisää tietoa.

Aihe ei ole enää tabu, vaan ihmiset haluavat keskustella. Nykyään ihmisten asenteet myös muuttuvat paljon nopeammin. Aluksi tavoitin vain naisia, mutta naiset haluavat monesti tuoda myös miehensä keskustelemaan ja kuulemaan silpomisen haitoista. Tämä on tärkeää siksi, että he osaavat suojella tyttäriään, kun perhe lähtee esimerkiksi matkalle kotimaahansa. Matkalla paikallisten sukulaisten painostus voi olla vahvaa.

Mitä pitäisi vielä tehdä, jotta silpominen saadaan loppumaan Suomessa?

Viranomaisten ja ammattilaisten puheeksiottoja pitäisi tapahtua vielä enemmän ja siihen tarvittaisiin lisää koulutusta. Silpomisesta ja puheeksioton tavoista pitäisi olla myös enemmän koulutusta esimerkiksi sosionomeille, kätilöille ja muille sote-alan ammattilaisille. Koulutusta toki on, mutta sitä pitäisi olla enemmän ja systemaattisemmin. Kun nämä ammattilaiset valmistuvat, heillä on puheeksiottovelvollisuus, mutta se on hankalaa, jos aihe on hyvin vieras.