Olit mukana kirjoittamassa tänä vuonna julkaistua raporttia, jossa varoitetaan, että demokraattiset avunantajamaat saattavat tahtomattaan tukea autoritaarisia maita, sillä suurin osa niiden kehitysavusta menee autoritaarisille maille. Miten niin ja millaisia esimerkkejä tästä on olemassa?

Aiempaa suurempi osa avusta menee autoritaarisille maille, sillä niiden määrä on noussut valitettavasti rajusti viimeisten 20 vuoden aikana. Avun antamiseen voi olla hyviä syitä, esimerkiksi humanitaarinen kriisi, mutta haluaisimme haastaa pohtimaan, olemmeko tyytyväisiä tilanteeseen, jossa suurin osa avusta ohjautuu autoritaarisille maille. 

Joillakin avunantajamailla on taipumus ajatella, että on neutraalia toteuttaa vaikkapa ”teknisiä ohjelmia” tai auttaa tehostamaan hallinnon toimintoja. Kehitysyhteistyövaroilla saatetaan tukea esimerkiksi desentralisaatio-ohjelmia, joissa valtaa hajautetaan paikallistasolla. Se voi kuitenkin johtaa siihen, että autoritaarinen hallinto vahvistaa otettaan sen sijaan, että paikalliset ihmiset saavat mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.

Raportin mukaan avunantajamaat ovat painottaneet taloutta ja turvallisuutta demokratian kustannuksella. Emmekö usko demokratiaan tarpeeksi?

Usein demokratian kriisistä puhutaan jonakin, joka on seurausta Venäjän tai Kiinan toimista mutta ei ymmärretä, että itse asiassa jollakin tavalla länsimaat ovat myös itse lakanneet rakastamasta demokratiaa. 

Osa avunantajista näyttää jopa ajattelevan, että autoritaarinen kehitysmalli on tehokkaampi ja että asiat saadaan tehtyä nopeammin sen avulla, sillä esimerkiksi Kiina ja Ruanda ovat kehittyneet autoritaarisen mallin avulla. 

Jos ajatellaan, että demokratia voi tulla myöhemmin, ohitetaan kuitenkin se fakta, että etenkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa talous kasvaa keskimäärin nopeammin demokraattisissa kuin autoritaarisissa maissa. Siksi meidän pitäisi nähdä kehitys ja demokratia asioina, jotka kulkevat käsi kädessä, ei toistensa kilpailijoina.

Autoritaarisiin maihin ei oikein voi katkaista kaikkia suhteita. Mitä pitäisi siis tehdä?

Demokraattisten maiden pitäisi miettiä tapoja, joilla ne ovat tekemisissä autoritaaristen maiden kanssa ja pohtia, onko osa niistä haitallisia demokratialle. Sitten pitäisi keksiä strategioita, ongelmallisten elementtien korvaamiseksi. Yksi suosituksemme on pohtia, voisiko demokraattisille maille ohjata enemmän apua. Näin viestitään, että painotamme demokratioiden tukemista ja palkitsemme niitä.

Syyskuussa The Guardian -lehdessä julkaistiin artikkeli kyselystä, jonka mukaan vain 57 prosenttia 18–35-vuotiaista 30 maassa piti demokratiaa parhaana vaihtoehtona ja 42 prosenttia suosi sotilasvaltaa. Pitääkö tästä olla huolissaan?

Kyllä. Myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa tehdyn Afrobarometrin mukaan nuoret ovat ryhmä, jotka tukevat demokratiaa vähiten. Se voi johtua siitä, että he eivät muista autoritaarista hallintoa. Toinen syy voi olla, etteivät he koe, että demokratia olisi toiminut.

Kun nuoret ajattelevat demokratian toimivuutta, he ajattelevat edellisten vaalien reiluutta sekä sitä, onko demokratia luonut työpaikkoja ja taloudellisia mahdollisuuksia. Monissa maissa, joissa on hiljattain ollut vallankaappaus, kuten Malissa, Burkina Fasossa ja Gabonissa, vaaleja on peukaloitu ja johtajat ovat korruptoituneita. Jos ihmisille sitten tarjotaan sotilasvaltaa, jonka sanotaan olevan järjestelmällinen ja kurinalainen, totta kai he tuntevat vetoa sitä kohtaan.

Entä Suomen kaltaiset, yhä demokraattiset maat? Pitääkö niistäkin olla huolissaan?

Huolissaan oleminen on hyvä ensiaskel, kun yritetään huolehtia demokratian laadusta. Kaikissa maissa myös on haasteita, myös pitkäaikaisissa demokratioissa, sillä demokratia ei ole tila vaan prosessi, jonka eteen pitää tehdä töitä. 

Olemme vaarassa menettää ajatuksen siitä, että demokratia on jotakin tärkeää ja arvokasta ja että se on paras tapa kasvattaa taloutta ja johtaa maata. Autoritaariset suurvallat ovat jo alkaneet haastaa tätä ajatusta, ja jos koemme esimerkiksi talouskriisin, voi nousta esiin johtajia, jotka puhuvat vaihtoehtoisten mallien puolesta. Tästä potentiaalisesta trendistä pitää olla huolissaan.

Mikä sitten voisi vahvistaa demokratiaa?

Olen hiljattain aloittanut tutkimusprojektin, jossa tutkitaan demokraattisen resilienssin ainesosia.
Esimerkiksi Argentiinassa oli vakava talouskriisi, joka olisi voinut viedä maan takaisin autoritaarieen hallintoon, mutta sitä ei ole tapahtunut. On tärkeää ottaa tästä opikseen ja tutkia, mikä mahdollisti sen. Kyse voi olla tavasta, jolla perustuslaki on säädetty, kansalaisten halusta lähteä kadulle ja sanoa ei, kansalaisyhteiskunnan ja median roolista – todennäköisesti kaikista näistä.