Tohtori Denis Mukwege on nähnyt potilaillaan vammoja, joita monen on vaikea edes kuvitella.

Julma ja järjestelmällinen seksuaalinen väkivalta on ollut sodankäynnin arkipäivää jo vuosien ajan hänen kotimaassaan Kongon demokraattisessa tasavallassa.

Kaikenikäisiä ihmisiä vauvoista vanhuksiin raiskataan. Osa aseellisista ryhmistä tuhoaa uhrien sukuelimet ampumalla, polttamalla tai myrkyllä. Perheenjäseniä pakotetaan katselemaan raiskauksia tai tekemään niitä itse.

”Raiskaukset ovat sodankäynnin väline. Monesti ne tehdään julkisesti lasten, aviomiehen tai yhteisön edessä, jotta uhri voidaan nöyryyttää ja epäinhimillistää”, Mukwege kertoi eilen Helsingin vierailullaan lehdistötilaisuudessa.

Mukwege, 64, kertoo teoista rauhallisin äänenpainoin. Vuonna 1999 raiskattuja hoitavan sairaalan perustaneella gynekologilla on takanaan pitkä kokemus.

Hänet on palkittu Euroopan neuvoston Saharov-ihmisoikeuspalkinnolla, vaihtoehto-Nobelilla ja viime vuonna Nobelin rauhanpalkinnolla, jonka hän jakaa yhdessä irakilaisen jesidiaktivistin Nadia Muradin kanssa.

Nyt haluaa käyttää palkinnon tuoman julkisuuden hyväkseen ja kiertää ympäri maailman puhumassa seksuaalisesta väkivallasta konfliktien yhteydessä sekä vedota kansainväliseen yhteisöön Kongon konfliktin ratkaisemiseksi.

Uutiset eivät ole pelkästään synkkiä. Mukwegen mukaan vuosien varrella Kongon raiskatut naiset ovat uskaltautuneet rikkomaan raiskauksia ympäröivän hiljaisuuden, jota hyökkääjät käyttävät hyväkseen. Joka vuosi yhä suurempi osa naisista soittaa sairaalaan jo 72 tunnin kuluessa raiskauksesta – silloin raskaus, aids ja seksitaudit voidaan vielä estää.

”20 vuotta sitten seksuaalinen väkivalta oli tabu, mutta nyt asiasta puhutaan enemmän. Puhuminen on myös mahdollisuus tuoda tekijät oikeuteen ja siirtää häpeä uhreilta tekijälle. --- Olemme iloisia Metoo-liikkeestä, joka on saanut naiset puhumaan kokemuksistaan. Se voi olla vahva keino raiskauksia vastaan kaikkialla”, hän huomauttaa.

Yhä useampi uskaltaa puhua

Kongon demokraattisen tasavallan konflikti mainitaan usein järjestöjen tekemillä unohdetuimpien kriisien listalla. Yksi syy saattaa olla sen monimutkaisuus.

Kongossa käytiin vuosina 1998–2003 Ruandan kansanmurhan jälkimainingeissa verinen sisällissota, johon osallistui myös naapurimaita. Senkään jälkeen maa ei ole nähnyt juurikaan rauhallisia aikoja.

Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watchin ja New Yorkin yliopiston tutkijaryhmän elokuussa ilmestyneen raportin mukaan levottomassa Itä-Kongossa toimii yli 130 aseellista ryhmittymää, joista osalla on yhteyksiä naapurimaihin. Väkivallan kierteen taustalla on monenlaisia ongelmia: köyhyys, heikko keskushallinto ja rikkaat luonnonvarat, joiden kontrolloinnista ryhmät taistelevat.

Seksuaalinen väkivalta on yksi ase, ja siihen on syyllistynyt myös armeija. Tarkkoja tilastoja ei ole, mutta todennäköisesti raiskattuja on satoja tuhansia.

Mukwegen perustama Panzin sairaala toimii konfliktin riivaamassa Etelä-Kivun maakunnassa. Sen tavoitteena oli alun perin ehkäistä äitiyskuolemia, mutta nykyään päätehtävä on raiskattujen hoitaminen. Potilaita on ollut yli 50 000.

Panzin sairaalan tilastojen mukaan jokainen raiskauksen takia hoidettava potilas on joutunut keskimäärin kolmen ihmisen raiskaamaksi. Toisinaan tekijöitä on ollut jopa kymmenen. Noin prosentti uhreista on miehiä.

Mukwegen mukaan raiskaukset ovat myös yhteisöllinen ongelma. Kun jopa perheenjäseniä pakotetaan raiskaamaan toisiaan, koko yhteiskunnan sosiaalinen rakenne rikkoutuu.

Panzin sairaala tekee raiskauksissa vammautuneille kirurgisia operaatioita, mutta se tarjoaa myös psykologista ja sosioekonomista sekä lainopillista tukea toipumisprosessin tukemiseksi.

Kaikki eivät Mukwegen työstä pidä. Kongon valtio ei näyttänyt Nobel-palkintoseremoniaa edes tv:ssä, ja hänet on yritetty myös murhata. Siksi hän asuu YK:n suojaamalla Panzin sairaala-alueella ja liikkuu vain turvamiehen kanssa.

”Ihmisoikeuksien puolustamisessa on aina riskinsä, missä tahansa”, hän toteaa.

Kuluttajakin voi vaikuttaa

Kongossa on yhteensä noin 12,8 miljoonaa humanitaarista apua tarvitsevaa ihmistä. Lähes viisi miljoonaa ihmistä on maan sisäisenä pakolaisena. Avustusjärjestöjen työ on vaikeaa: esimerkiksi suomalaisjärjestöistä Kongossa toimii pitkäjänteisesti lähinnä Fida International, joka tukee ulkoministeriön tuella vammaisia lapsia sekä antaa psykososiaalista tukea raiskatuille paikallisen helluntaikirkon kautta.

Mukwegen mielestä kansainvälisen yhteisön pitäisi puuttua Kongon konfliktiin ja lähettää maahan rauhanvälittäjiä. Julmuuksiin syyllistyneet on pantava oikeuden eteen.

”YK julkaisi lähes kymmenen vuotta sitten raportin, jossa listattiin 617 epäilyä rikoksista ihmisyyttä vastaan, sotarikoksista ja jopa kansanmurhasta. Siinä esitettiin kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamista, mutta suosituksia ei ole pantu toimeen”, hän sanoo.

Mukwegella oli viesti myös kuluttajille. Hän muistuttaa, että monien elektronisten laitteiden mineraalit – tina, kulta, volframi, tantaali – tulevat Kongosta. Aseelliset ryhmät taas hyödyntävät usein kaivoksia.

”Haluan vedota myös suomalaisiin kuluttajiin. Me kaikki tarvitsemme uutta teknologiaa, mutta voimme vaatia, että ne tuotetaan puhtaasti. On varmistettava, että koko tuotantoprosessia ei ole tahrattu väkivallalla. Kuluttajilla on mahdollisuus vedota tuotteiden toimittajiin.”