Helsingissä on alettu jakaa kouluilta yli jäävää hävikkiruokaa ruoka-apuun, uutisoi Yle viime keväänä. Muutamaa kuukautta sitä ennen kerrottiin, että kaupoilta jää hävikkiruokaa jaettavaksi yhä vähemmän.

Media nostaa usein hävikkiruuan esille ratkaisuna ruoka-avun tarpeeseen. Samalla se korostaa ekologisia hyötyjä, joita hävikin hyötykäytöstä seuraa. Samalla ruoka-avun tarpeen juurisyihin liittyvät kysymykset kuitenkin unohtuvat. 

Miksi hyvinvointivaltiossa ylipäätään joudutaan turvautumaan ruoka-apuun? Miksi se normalisoidaan yhteiskunnallisessa keskustelussa?

”Vakiintumisen luonnollinen seuraus on se, että asia normalisoituu”, toteaa Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian yliopistolehtori Anna Salonen.

Ruoka-apu tuli Suomeen 1990-luvun laman seurauksena väliaikaiseksi hätäavuksi. Se oli suuri muutos, joka herätti kysymyksiä. 

”Auttamisjärjestelmää ja toimintaa on vaikea purkaa, kun se on kerran pystytetty. Nykyään ruoka-avulle on olemassa yhteiskunnallinen hyväksyntä, jota hävikkiruoan jakaminen korostaa. Ruoka-apua pidetään tärkeänä, sillä heikompiosaisia halutaan auttaa, mikä on tietysti hienoa”, Salonen sanoo.

Ruoka-avun vakiintumiseen on vaikuttanut myös se, ettei avuntarve ole vuosien aikana loppunut vaan kasvanut. Ruoka-apu.fi:n tilannekatsauksen (pdf) mukaan vuonna 2024 ruoka-apuun turvautui jopa 200 000 ihmistä. 

Eri arvioiden mukaan ruoka-apua jakavia tahoja on Suomessa noin tuhat. 

SOSTEn, Talentian ja Kirkkohallituksen teettämästä kyselystä taas käy ilmi, että sosiaaliturvaleikkausten vaikutukset näkyvät muun muassa ruoka-avun tarpeen lisääntymisessä.

”Heikommassa asemassa olevien toimeentulonheikennykset näkyvät ruoka-avussa usein viiveellä. On kuitenkin muistettava, että on ollut erilaisia hallituksia ja erilaisia hallitusohjelmia, mutta ruoka-aputoimintaa ei ole tehty tarpeettomaksi aiemminkaan”, Salonen huomauttaa.

Hävikkiruuan jakaminen on paradoksi

Viimeisen vuosikymmenen aikana ruoka-aputoimintaan on alettu liittää myös uudenlainen näkökulma, ekologisuus.

”Entistä enemmän puhutaan hävikin vähentämisestä, ja se lisää toiminnan hyväksyttävyyttä ja oikeutusta. Hävikkiä on käytetty ruoka-avussa aikaisemminkin, mutta keskustelu siitä on lisääntynyt, ja osasyy siihen on kasvava ympäristötietoisuus”, Salonen sanoo.

Ruoka-avussa siis yhdistetään hävikistä eroon pääseminen ja ruokaa tarvitsevat ihmiset. Salonen kuvaa sitä paradoksina.

”Ruoka on samaan aikaan niin halpaa, että sitä voi heittää pois, mutta niin kallista, ettei kaikilla ole siihen varaa.”

Salosen mukaan olemme jo siinä tilanteessa, että monet toimijat taistelevat sen kanssa, mistä ruokaa saa, jotta se olisi myös ravitsemuksellisesti tyydyttävää.

”Hävikistä on paljon raportoitu ja uutisoitu, että sitä on ruoka-avussa saatavilla liian vähän. Samalla sitä pyritään vähentämään entisestään elintarvikeketjun kokonaisuudessa. Tässä on siis todella hauras kytkös ruoka-avun tarvitsijoiden ja hävikkiruuan välillä.”

Kriittinen keskustelu vaikeutuu

Keskustelu ruoka-avun ympärillä vaihtelee aikakauden mukaan. Kun valtion taloudella menee huonosti ja apua tarvitaan enemmän, keskustelu on pääosin myönteistä. Talouden kohentuessa taas pohditaan, miksi meillä vieläkin tarvitaan ruoka-apua.

Jyväskylän yliopiston väitöskirjatutkija Ville Tikka on Salosen kanssa samoilla linjoilla siitä, että ruoka-avun normalisoitumiseen ja myönteiseen suhtautumiseen on vaikuttanut erityisesti viimeisten vuosien puhe hävikistä.

”Hävikki on nostettu keskiöön ja ajatellaan, että samalla ratkaistaan hävikki ja nälkä. Hävikin nostaminen jalustalle näkyy myös mediassa”, hän sanoo.

Sekä Salosen että Tikan mukaan ruoka-apua on vaikea kritisoida. Aihe itsessään on arka, sillä ruoka-avulle on yhteiskunnassamme suuri tarve. Hävikin tulo mukaan keskusteluun on vaikeuttanut kriittistä keskustelua entisestään.

”Hävikki ei ole kaupoille hyvä asia, ja kaupat pyrkivätkin punalaputtamisella eroon hävikistä. Jos järjestelmä taas vaatii hävikkiä, se ei toimi enää siinä vaiheessa, kun hävikkiä ei muodostu”, Tikka selventää.

Ruoka-avun jako on ”villi länsi”

Kolmekymmentä vuotta sitten kirkko nosti nälkäongelman esiin julkisuudessa. Tikan mukaan keskustelu oli vallanpitäjille häpeällinen eikä sitä olisi haluttu julkisuuteen.

”Näen, että ruoka-avun jakamisen siirtäminen kolmannen sektorin vastuulle mahdollistaa sen, ettei ruoka-avun perimmäisiä syitä yritetä ratkaista poliittisesti”, hän sanoo.

Tikan mukaan ruoka-apua voidaan katsoa kahdelta kantilta. Voidaan perustellusti väittää, että yhteiskunta ei toimi, kun ruoka-apua tarvitaan. Toisaalta katsottuna taas yhteiskunta toimii, koska ruoka-avun verkosto vastaa ongelmaan.

”On pelottava ajatus, että voisimme luoda yhteiskunnan, jossa voidaan leikata sosiaaliturvatukia sillä verukkeella, että meillä on niin laaja auttamisverkosto olemassa.”

Tärkeintä olisi hänen mukaansa määritellä selkeästi ruoka-avun rooli yhteiskunnassa eikä niinkään pohtia sitä, pitäisikö sitä olla ollenkaan.

Ruoka-aputoiminnan rahoitus vakinaistettiin tänä vuonna ja rahaa aletaan jakaa ensi vuonna. Aiemmin rahoituksia on myönnetty kertaluontoisesti. Tikan mukaan vakinaisen avustuksen hyvä puoli on se, että ruoka-avusta voidaan saada yhtenäisempi, järjestelmällisempi ja valvotumpi.

”Ruoka-avun kenttä on villi länsi, jossa on monenlaisia jakajia ja toimintatapoja. Ongelma on kuitenkin se, etteivät kaikki halua mukaan keskitettyyn malliin. Tämä aiheuttaa sen, että osa jakajista hakee edelleen lähikaupasta hävikkiä ja hoitaa jakamisen itsenäisesti.”

Kirjoittaja on Turun ammattikorkeakoulun opiskelija.