Teollisuusmaiden kerskakulutus vie kehitysmaiden kodit

Satoja batin sembilan -kansan jäseniä ajettiin poliisivoimin kodeistaan syksyllä 2011 Indonesian Jambin maakunnassa. Taustalla oli yli kymmenen vuotta kestänyt kiista öljypalmua viljelevän PT Asiatic Persiada -yhtiön kanssa. Yhtiön mukaan valtio on antanut maan hallintaoikeuden sille, väestö taas sanoo olleensa mailla pidempään kuin yhtiö.

Batin sembilan -kansan tarina löytyy suomalaisen Siemenpuu-säätiön tuoreesta kirjasta Sijoiltaan menneet – kulutuksen häätämä elämä. Sen mukaan erilaiset suurhankkeet, joissa rakennetaan kehityksen nimissä esimerkiksi kaivoksia, plantaaseja, voimaloita ja patoaltaita, ajavat vuosittain jopa 15 miljoonaa ihmistä kodeistaan.

"Esimerkiksi Kaakkois-Aasian maat esitetään helposti sellaisina, että ne ovat luonnonvaroiltaan rikkaita ja luonnonvarat on mahdollista ottaa haltuun. Samalla häivytetään sitä, että luonnonvarojen käyttö on jo kiinteä osa paikallisten elämää", totesi Siemenpuu-säätiön toiminnanjohtaja Mira Käkönen kirjan julkistamistilaisuudessa.

Kriisit lisäävät resurssikilpailua

Kehitysmaiden viljelysmaan, metsien, vesistöjen ja muiden resurssien haalinnasta on puhuttu jo useamman vuoden ajan. Ruuan hinnan nousu sekä biopolttoaineiden ja muiden raaka-aineiden tarve on saanut teollisuusmaat ja suursijoittajat kääntämään katseensa koskemattomina pidettyihin resursseihin, jotka usein sijaitsevat kehitysmaissa. Myös paikallisia eliittejä laajat luonnonvarat kiinnostavat.

Kirjan julkistustilaisuudessa puhuneen Transnational Institute -ajatushautomon tutkijan Jennifer Francon mukaan esimerkiksi liikenteen biopolttoaineita varten saatetaan tarvita vuoteen 2050 mennessä 110–650 miljoonaa hehtaaria maata.

Suurprojektien nimissä luvataan usein kehitystä ja työpaikkoja, mutta usein tuloksena on pakkohäätöjä, ympäristötuhoa tai huonosti palkattua työtä. Kehitysmaissa valtio omistaa maan usein muodollisesti, vaikka ihmiset – usein alkuperäiskansojen edustajia – olisivat asuneet niillä sukupolvien ajan.

Esimerkiksi batin sembiloiden tapauksessa ihmiset työskentelevät öljypalmuplantaaseilla, mutta ovat menettäneet perinteiset elinkeinonsa. Työolot ovat heikot.

"Me tarvitsemme rahaa ruokaan nyt, kun yhtiön on vienyt meiltä maan. Koska meidän vanhempien työpanos palmuviljelmillä kaksistaan ei riitä ruokarahan ansaitsemiseen, lastenkin on osallistuttava", kertoo kirjaan haastateltu nainen.

Suomalaisetkin syypäitä

Usein etenkin Afrikan maiden haalinnasta syytetään Lähi-idän maita ja Kiinaa, mutta puhtaasta omatunnosta eivät voi nauttia edes suomalaiset. Julkistustilaisuudessa puhuneen, Brasilian maanomistuskiistoja tutkineen Markus Krögerin mukaan esimerkiksi suomalaisyritysten eukalyptusviljelmät vaikuttavat kielteisesti ympäristöön. Myös ruokaan liittyvä maan haalinta liittyy Suomeen.

"Brasiliasta tuodaan Suomeen paljon soijaa lihantuotantoa varten. Alueet, joilta soijapapua tuodaan, ovat usein anastettuja. Suomalaisten pitäisi olla tästä yhteydestä tietoisempia", hän totesi.

Voiko suurhankkeista sitten seurata koskaan mitään hyvää? Eivätkö ne parhaassa tapauksessa voi luoda työpaikkoja ja nostaa ihmisiä köyhyydestä? Tutkija Jennifer Francon mukaan pelkkä suuruus ei välttämättä teekään hankkeista huonoa asiaa.

"Mutta jos hankkeissa yhdistyvät laajuus, teollisuusluonteisuus, fossiiliset polttoaineet ja monokulttuuri, se on sosiaalisesti ja ympäristöllisesti vahingollinen tie. Siitä yhdistelmästä ei ole mahdollista tehdä kestävää", hän painottaa.

Siemenpuun kirjan mukaan yksi ratkaisu on se, että kulutusta yksinkertaisesti vähennetään. Sen voi tehdä tavallinenkin ihminen esimerkiksi perustamalla luomuruokapiirin tai viljelemällä osan ruuastaan itse.