Suomi on kehittänyt turvapaikkapolitiikkaansa johdonmukaisesti 1970-luvulta lähtien ja kantanut vastuuta suojelua tarvitsevista. Nyt ollaan menossa kuitenkin huonoon suuntaan, selviää tuoreesta tutkimuksesta Turvapaikanhaku ja pakolaisuus Suomessa.

Teos on yksi ensimmäisistä vertaisarvioiduista tieteellisistä suomenkielisistä kokoomateoksista, joka käsittelee pakolaistutkimusta.  

Sen mukaan turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten asemaa on heikennetty Suomessa viime vuosina monin eri tavoin. Jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa olevien tilanne on vaikeutunut.

Kirjan toimittaja, Siirtolaisuusinstituutin tutkijatohtori Eveliina Lyytinen toteaa, että viimeisen vuosikymmenen aikana politiikan keskeisenä tavoitteena on ollut turvapaikkaa Suomesta hakevien määrän vähentäminen. ”Vaikka turvan hakeminen kuuluu keskeisiin ihmisoikeuksiin, joka meillä kaikilla on. Tarvitsemme sitä tai emme”, Lyytinen muistuttaa.

Maaraporteissa on arvioitu turvallisiksi sellaisia maita, jotka eivät sitä ole, kuten Somalia ja Afganistan. Nykyään turvapaikkaa hakeville tarjotaan vaihtoehdoksi myös maan sisäistä muuttoa, vaikkei esimerkiksi vainoa ole yleensä mahdollista rajata tietylle alueelle.

Perheenyhdistämisen ehtoja on tiukennettu ja humanitaarisen suojelun kategoria poistettiin turvapaikkaehdoista vuonna 2016. Myöskään opiskelun perusteella ei voi enää hakea oleskelulupaa. Pakolaisten oikeusturva on heikentynyt, kun päätöksen valitusaikaa on lyhennetty, eikä turvapaikkapuhutteluun välttämättä löydy aina asiantuntevaa apua.

”Tarvittaisiin laillisia väyliä tulla hakemaan turvaa, mutta niitä ei nyt juurikaan ole. Ihmisellä pitäisi olla työ jo ennen kuin hän tulee Suomeen, mikä on käytännössä hyvin vaikeaa”, Lyytinen kertoo. Siksi myös paperittomien määrä on kasvanut viime vuosina. Tämän hetken arvio on 3 500.

Perhe ja työ auttavat kotoutumisessa

Tutkijoiden mukaan kotoutumiseen on kiinnitetty Suomessa aivan liian vähän huomiota. Lähivuosina aihe nousee entistä tärkeämmäksi.

”Kotoutumisen pitäisi alkaa siitä päivästä, kun ihminen saapuu maahan. Tässä vaiheessa sosiaaliset verkostot ovat usein vähäiset ja monilla on traumaattisia kokemuksia lähtömaasta tai matkan varrelta. Yhteisöön kuulumisen tunnetta pitäisi vahvistaa alusta asti. Tässä esimerkiksi seurakuntien turvapaikkatyöllä sekä poliisin laillisuuskasvatuksella on suuri merkitys”, Lyytinen painottaa.

Kirjan kirjoittajiin kuuluva, Siirtolaisuusinstituutin vastaava tutkija Marja Tiilikainen on perehtynyt erityisesti perheen merkitykseen kotoutumisessa. Hän on seurannut 1990-luvulta asti suomensomalialaisten perheiden elämää ja heidän juurtumistaan Suomeen.

”Moni ei ole suunnitellut Suomeen jäämistä, mutta kun lapset ovat varttuneet, aloittaneet opiskelun, saaneet töitä ja ehkä perustaneet oman perheensä, myös vanhemmat ovat päättäneet jäädä.”

Työelämään mukaan pääseminen olisi Tiilikaisen mukaan ensiarvoisen tärkeää, jotta kotoutuminen pääsee alkuun. ”Suomessa ei ole samanlaista työsiirtolaisuuden historiaa, eikä maahanmuuttajia ole nähty työvoimana samalla tavalla kuin esimerkiksi Norjassa, vaan tänne on muutettu tavallisesti perhesiteiden vuoksi.”

Erityisesti pakolaistaustaisten ihmisten on ollut vaikea työllistyä. ”Myös kielitaitovaatimukset ovat usein todella kovia töihin pääsemiseksi. Tässä on nähtävissä piilotettua syrjintää työmarkkinoilla.”

Kotiäidit lähtevät opiskelemaan

Vaikka Suomi oli vielä 1990-luvulla huonosti varautunut maahanmuuttoon, monet asiat auttoivat esimerkiksi Somaliasta tulleiden sopeutumista.

”Suomi on kuitenkin turvallinen yhteiskunta, minkä ansiosta perheiden asiat ovat pääosin menneet hyvin. Maahan tulevien määrät ovat toki olleet myös pieniä, eikä tänne ole vielä syntynyt Ruotsin lähiöiden kaltaisia maahanmuuttajavaltaisia, eriytyneitä lähiöitä, joihin ongelmat usein kasautuvat.”

Kotouttamispolitiikkaa tulisi Tiilikaisen mukaan tarkastella jatkossa nykyistä pidemmällä aikavälillä etenkin, kun tiukentunut turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikka pitkittää sopeutumista entisestään tulevina vuosina.

”Monet ovat joutuneet odottamaan pitkään oleskelulupaa eivätkä ole saaneet perhettään tänne. Tämä vaikeuttaa ihmisen kotiutumista merkittävästi, sillä epätietoisuus läheisten turvallisuudesta tai siitä, saako jäädä maahan, tuo elämään epävakautta. Perheen yhdistäminen on tärkeä askel, jonka jälkeen ihminen voi vasta ryhtyä suunnittelemaan omaa tulevaisuuttaan – opiskelua ja työllistymistä.”

Tiilikainen pohtii myös, löytävätkö nuoret, jotka eivät ole saaneet vanhempiaan luokseen, elämäänsä muita ihmisiä, joihin he voisivat luottaa ja joilta saada tukea.

”Toisaalta mielenkiintoinen havainto tutkimuksessani on ollut, että kotiäiteinä jopa vuosikymmeniä olleet naiset ovat nyt alkaneet opiskella, kun lapset ovat kasvaneet riittävän vanhoiksi. Tämäkin kertoo siitä, että kotoutumista pitäisi arvioida paljon laajemmalla perspektiivillä.”

OIKAISU 1.3.2019 Kuvateksti on päivitetty. Kuva ei ole Amnestyn tempauksesta vaan taustalla olivat mm. Refugee Hospitality Clubin aktiivit.