Vaalikansa pani vähemmistöt kuriin

Kun Julkisen Sanan Neuvoston puheenjohtaja ja Ylen vaaliasiantuntija Risto Uimonen kehtasi viime marraskuussa julkaistussa kolumnissaan epäsuorasti väittää, että Pekka Haaviston (vihr.) seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa tämän vaalimenestykseen presidentinvaaleissa, häntä pidettiin moukkamaisena. Eihän nyt Suomessa, meillähän on korkeasti koulutettu väestö ja brändityöryhmä ja naispresidentti.

Tuskin Haaviston valitsematta jääminen seksuaaliseen suuntautumiseen kompastuikaan, siitä on todisteena toiselle kierrokselle pääseminen. Silti seksuaalisesta suuntautumista tuli sittenkin keskustelunaihe. Siitä jauhettiin paikallislehtien ja vähän isompienkin mielipidepalstoilla, työpaikkojen kahvihuoneissa ja sosiaalisessa mediassa.

Yleisimmin homofoobikot käyttivät tietysti perinteisintä keinoa: kaivoivat esiin ne noin kolme Raamatun kohtaa ja olettivat, että muutkin suomalaiset ovat fundamentalistikristittyjä ja vain ojennuksen tarpeessa. (Toivottavasti samat asiantuntijat muistavat myös, että typeriä ihmisiä pitää lyödä kepillä selkään, naisten on peitettävä päänsä rukoillessaan ja että viitan tupsujen on syytä olla oikean mittaiset.)

Uhka siitä, että joku seksuaalivähemmistön edustaja olisi Suomessa jossakin muussakin roolissa kuin sketsisarjan hahmona, sai kuitenkin luovuuden kukkimaan tavallistakin monimuotoisemmin. Mielipidepalstoilla esitettiin pelkoja siitä, että homous leviää kulovalkean tavoin, jos Haavisto valitaan presidentiksi. Presidentinlinnaan kutsuttaisiin vain homoja, nuoret käännytettäisiin heterotieltä Pride-kulkueisiin. Olisiko ollut Aamulehden mielipidepalstalla, kun joku pohti, miten väestönkasvun käy, jos kaikki ovat homoja.

Haavistolta kysyttiin vaalikampanjan aikaan useita hänen puolisoonsa liittyviä kysymyksiä. Hän vastasi avoimesti. Monelle se on tarkoittanut homoudella rehvastelua, sen mainostamista ja muiden käännyttämistä samaan "elämäntapaan".

Kyse ei siis ole pelkästään siitä, että kahden miehen suhde tuntuu vaikealta hyväksyä. Kyse on siitä, että vähemmistön edustaja ylipäätään on esillä. Monille koko ikänsä vain itsensä kaltaisten ihmisten ympäröimänä eläneille se on kova pala. Heidän mielestään vähemmistöt saavat olla kyllä olemassa, mieluiten nöyrän kiitollisina ja näkymättömissä. Vähemmistöt eivät kuitenkaan saa olla julkisesti omia itsejään, olla ylpeitä identiteetistään eivätkä varsinkaan vaatia oikeuksiaan. Muutenhan valtaväestö on uhattuna. Samaa ajattelulogiikkaa sovelletaan tietysti muihinkin väestöryhmiin, kuten ulkomaalaisiin.

Kun valtaväestöön kuuluvat ihmiset alkavat uskoa kärsivänsä, koska vähemmistöryhmänkin oikeudet toteutuvat, silloin on kyllä Väinö Linnan sanoin päivä tehnyt kierroksensa. Mitähän seuraavaksi? 

Haaviston presidenttiehdokkuus on silti saanut varmasti aikaan enemmän hyvää kuin huonoa seksuaalivähemmistöjen kannalta. Ylen eilisessä vaalistudiossa vihreiden kansanedustaja Anni Sinnemäki sanoi sen hyvin: Haaviston ehdokkuuden vuoksi moni on joutunut myöntämään, että Suomessa on ihmisiä, jotka elävät parisuhteessa saman sukupuolen edustajan kanssa. Ja moni on päätynyt siihen, että se on ihan okei.