Zimbabwe on viime vuodet ollut otsikoissa itsevaltaisen presidenttinsä Robert Mugaben ja romahtaneen taloutensa vuoksi, mutta maassa on paljon muutakin, muun muassa vireä kulttuurielämä. Kirjailija Christopher Mlalazi kirjoittaa maan ongelmista, mutta yrittää pysyä optimistisena.

"Viime vuosien kehitys on tuhonnut ihmisten elämät, unelmat, yhteiskunnan. Haluan antaa toivoa – ei saa masentua järjestelmän takia", Mlalazi sanoo.

Viime viikonloppuna Helsingin Maailma kylässä -festivaaleilla vieraillut 41-vuotias Mlalazi on yksi Zimbabwen nousevista kirjailijoista. Hän on julkaissut novelleita, näytelmiä, runoja ja romaanin sekä voittanut useita kirjallisuuspalkintoja.

Koko ikänsä Zimbabwen toiseksi suurimmassa kaupungissa Bulawayossa asunut Mlalazi ammentaa teostensa aiheet maan nykyongelmista: korruptiosta, demokratian puutteesta, köyhyydestä.

Esimerkiksi romaani Many Rivers kertoo paremman elämän perässä Etelä-Afrikkaan muuttavista zimbabwelaisista, satiirinen näytelmä Election Day vaalivilpistä ja vielä julkaisua odottava Autumn Leaves vaaleja edeltävästä väkivallasta.

"Ihmisillä ei ole toivoa vain typerän poliittisen järjestelmän takia. Ihmiset menettivät nauramisen lahjan, ja haluan yrittää saada heidät nauramaan. Poliitikoille pitäisi nauraa, heitä pitäisi kohdella tavallisina tyhminä ihmisinä eikä heitä pitäisi pelätä", Mlalazi sanoo.

Jyrkkä alamäki

Zimbabwe tunnettiin aiemmin Afrikan vilja-aittana, ja sen koulutus- ja terveysjärjestelmä oli Afrikan paras. Yli 30 vuotta itsevaltaisin ottein hallinnut presidentti Robert Mugabe on kuitenkin ajanut maan tuhon partaalle.

Talous on romahtanut, kun viljelysmaat on riistetty ja jaettu Mugaben tukijoille, koulutus- ja terveysjärjestelmä ovat kärsineet pahoin ja hiv-pandemia tappanut etenkin nuoria ihmisiä.

Ihmisoikeustilanne on kehno – sadat tuhannet ihmiset ovat joutuneet pakenemaan maan sisällä esimerkiksi poliittista väkivaltaa ja häätöjä. Toimittajat eivät saa kirjoittaa vapaasti. Sadat tuhannet ihmiset ovat myös lähteneet maasta etsimään parempaa elämää muualta.

Sambesin krokotiili oli liikaa

Myös Mlalazi on saanut osansa häirinnästä. Vuonna 2008 hän käsikirjoitti yhdessä ystävänsä kanssa satiirisen näytelmän Crocodile of Zambezi (Sambesi-joen krokotiili), joka kertoi fiktiivisen Afrikan maan presidentistä.

Esitys oli ehtinyt pyöriä vain päivän ajan, kun tuntemattomat miehet sieppasivat näytelmän tuotantojohtajan, kiduttivat ja pahoinpitelivät tätä ja kielsivät esittämästä näytelmää, jota ei sittemmin ole näytetty.

"Se oli ainoa kerta, kun viranomaiset ovat puuttuneet kirjoittamiseeni. Eikä se estänyt meitä kirjoittamasta samanlaisia tekstejä, pikemminkin päinvastoin", Mlalazi toteaa.

Hän ei aio tehdä samaa kuin monet muut koulutetut zimbabwelaiset – lähteä muualle.

"Kirjailijanurani on Zimbabwessa. Haluan kirjoittaa asiat siten kuin näen ne enkä niin kuin luen niistä tai näen tv:stä. Ehkä minä lähden vasta sitten, kun maa on taas normaali ja muut tulevat takaisin", hän naurahtaa.

Oma kulttuuri etusijalle

Helppoa kirjailijana toimiminen ei Zimbabwessa ole. Talousongelmat ovat vaikuttaneet muun muassa kustannusalaan, ja maassa on vain kaksi merkittävää kustantamoa, jotka nekin julkaisevat kirjoja vain harvoin. Mlalazikin taisteli kymmenen vuotta ennen kuin sai ensimmäisen teoksensa julkaistua vuonna 2008.

Ongelmista huolimatta maassa on Mlalazin mukaan edelleen vahva kulttuurielämä. Esimerkiksi pääkaupunki Hararessa järjestetään vuosittain yksi Afrikan suurimmista kulttuuritapahtumista, Harare International Festival of the Arts.

"Zimbabwessa tehdään paljon taidetta. Ongelmana on, ettei taiteilijoilla ole mahdollista levittää työtään maailmalle, sillä Zimbabwe on tavallaan jäänyt syrjään", Mlalazi sanoo.

Perinteisesti Zimbabwessa on luettu myös paljon kirjoja, sillä maassa on ollut paljon kansainvälisestikin arvostettuja kirjailijoita. Tilanne on kuitenkin muuttunut.

"Ihmiset eivät enää osta kirjoja tai lue. Heillä ei ole varaa, ja he katsovat mieluummin dvd:itä", Mlalazi toteaa.

Samaan aikaan nuori kirjailijasukupolvi, myös Mlalazi itse, kirjoittaa kirjoja usein englannin kielellä, sillä silloin mahdollisuudet päästä kansainvälisille markkinoille ovat suuremmat.

Äidinkielellä kirjoittaminen olisi hänen mukaansa kuitenkin tärkeää.

"Taiteilijoiden pitäisi olla kulttuurinsa etumiehiä. Kun kirjoitan englanniksi, edistän englanninkielistä kulttuuria. Meidän pitäisi edistää omaa kulttuuriamme", hän sanoo.