Artikkeli on julkaistu alunperin MaailmanKuva -lehden numerossa 12/2013. Tilaa lehti täältä.

Afrikannorsut laiduntavat ruovikossa matalan joen hiekkasärkällä. Kosteikko tarjoaa juotavaa, syötävää ja viilennystä maapallon suurimmalle maanisäkkäälle, jota on usein verrattu ihmiseen. Älykäs, hyvämuistinen, pitkävihainen ja reviiritietoinen – mutta myös sosiaalinen laumaeläin, joka pitää omiensa puolta.

Krugerin kansallispuisto Etelä-Afrikassa on paratiisi. Ihminen on täällä tunkeilija, toisaalta tervetullut maksava asiakas, jonka kukkarosta maksetuilla randeilla rahoitetaan yhtä mantereen upeimmista luonnonsuojelualueista.

"Vettä maapallolla riittää, mutta vain murto-osa siitä on käyttökelpoista, ja sekin on jakautunut epätasaisesti."

Tie on sileää asfalttia. Aseistetut riistanvartijat pitävät huolen eläinten ja niiden näkemisestä maksavien ihmisvieraiden turvallisuudesta. Maksava asiakas nauttii kylmälaukustaan pullotettua vettä, planeettamme tärkeintä luonnonvaraa ja elämän edellytystä, muovikuoressa. Kun asiat ovat mallillaan, vesi on itsestäänselvyys, jota ei tarvitse edes ajatella.

Vain murto-osa vedestä käyttökelpoista

Elefantti imee kärsänsä täyteen vettä ja ruiskuttaa suuhunsa. Toinen kärsällinen lentää ilmaan ja sataa auringon kuivattamalle selkänahalle. Painoa näillä harmailla jättiläisillä on sukupuolesta ja yksilöstä riippuen 2000–6000 kiloa – saman verran kuin ihminen kuluttaa vettä vuorokaudessa.

Globaalia vesikriisiä tutkiva tekniikan tohtori Matti Kummu Aalto-yliopistosta on laskenut, että vaikka ihminen juo vettä pari litraa päivässä, hän "syö" 1500–4500 litraa vettä ruoantuotannon kautta.

Vettä maapallolla riittää, mutta vain murto-osa siitä on käyttökelpoista, ja sekin on jakautunut epätasaisesti.

YK arvioi maapallon vesimääräksi 1 400 miljoonaa kuutiokilometriä. Tästä 97,5 prosenttia on suolaista, juomakelvotonta merivettä. Makeaa vettä on 35 miljoonaa kuutiokilometriä, josta 70 prosenttia on lunta ja jäätä, 30 prosenttia maaperään varastoitunutta pohjavettä ja noin 0,3 prosenttia makeaa pintavettä.

Sulan makean veden määrä koko planeetan vesivaroista on World Business Council for Sustainable Development (WBCSD) -koalition mukaan puoli prosenttia. Maanalaista pohjavettä on tästä suurin osa, noin 10 miljoonaa kuutiokilometriä. Järviin on varastoitunut makeaa vettä 91 000 kuutiokilometriä, ihmisen rakentamiin keinotekoisiin altaisiin 5 000 kuutiokilometriä ja jokiin 2 120 kuutiokilometriä.

Ylellisyyden kiertokulku

Vesi ei katoa. Se virtaa, uusiutuu, saastuu ja puhdistuu kiertokulkuna eri vaiheissa. Valtamerten suolaisesta vesimassasta haihtuu vuosittain 430 000 kuutiokilometriä vettä, josta sataa maahan 119 000 kuutiokilometriä ja takaisin meriin 390 000 kuutiokilometriä. Ilmakehään on höyrystynyt arviolta 13 000 kuutiokilometriä vettä.

Auringon laskeutuessa Krugerin kansallispuiston ylle Pretoriuskopin leirintäalueen portit suljetaan. Huoltorakennuksen suihkusta tulee lämmintä vettä. Hampaat pestään vesijohtovedellä, joka on pienestä sivumausta huolimatta juomakelpoista.

Afrikkalaisessa mittakaavassa puhdas vesijohtovesi on ylellisyyttä. Veden epätasainen jakautuminen ja kuivuus aiheuttavat mittaamatonta inhimillistä kärsimystä, mutta eivät riitä selittämään epäsuhtaa, miksi keskiverto Yhdysvaltain kansalainen käyttää vuodessa 215 kuutiometriä vettä ja kuivan Malin asukas vain neljä kuutiometriä.

Vaikka vettä olisi paljon, se ei takaa, että se olisi käyttökelpoista tai ihmisten saatavilla. Sisällissotien repimässä Kongon demokraattisessa tasavallassa sijaitsee yli puolet Afrikan makean veden varannoista, mutta silti kolme neljästä kongolaisesta juo likaista, periaatteessa juomakelvotonta vettä.

Huomattavasti kuivemmassa Etelä-Afrikassa puhdasta juomavettä riittää yhdeksälle kymmenestä. Saharan eteläpuolisen Afrikan suurimmalla taloudella on riittänyt rahaa ja tahtoa rakentaa toimiva vesihuoltojärjestelmä melkein kaikkien kansalaisten ulottuville.

Niukkuutta ja eriarvoisuutta

Kun vettä on saatavilla vähän, koko elämä kiertyy sen ympärille. Etiopian Amharan ylängöillä ei sodita kuten Kongossa, mutta vettä on niukasti, väestö köyhää, infrastruktuuri kehittymätöntä ja valtio vahvasti riippuvainen ulkomaisesta avusta.

Kehitystyön hittituote tällaisilla seuduilla on puhdas vesi. Washan kylän kaivo on suomalaisten veronmaksajien rahoittama ja Ramboll Finnconsultin rakennuttama. Jokaiselle perheelle on kiintiöity 60 litraa kaivosta pumpattua puhdasta pohjavettä, jonka ensimmäinen pisara on 16 metrin syvyydessä. Kaivon ympärillä on aita, jonka portti on lukossa. Kallisarvoista vettä säännöstellään ja vartioidaan tiukasti.

Elämä pyörii veden ympärillä, joskin toisella tapaa kuin ennen. Vuohet ja lehmät ovat kalunneet puutonta kukkulan rinnettä peittävän ruohon lyhyeksi. Golfkenttää muistuttavan maiseman halkaisee pari metriä syvä jyrkkäreunainen oja, jonka pohjalla virtaa maitokahvin väristä vettä. Ojasta juovat eläimet, ja ennen kaivon valmistumista siitä joivat myös kylän ihmiset. Saastunut puro ehti aiheuttaa pienessä kylässä muutamia sairastumisia ja yhden kuoleman.

Yksi syy kaivon aitaamiseen ja aidan lukitsemiseen on, että kaikilla lähiseudun pikkukylillä ei ole omaa kaivoa. Kaivo on tuonut hyvinvointia ja sen kylkiäisenä myös eriarvoisuutta. Koulussa Washan lasten luokkatovereilla saattaa olla puolentoista kilometrin matka kaivoveden ääreen.

Sota Niilin vedestä?

Yksi viimeisimpiä suuren mittakaavan poliittisia kiistoja vesivarojen jakamisesta on käyty Afrikassa Niilin varrella. Maailman pisimmän joen toinen haara, Sininen Niili, alkaa Etiopian Amharan maakunnassa sijaitsevasta Tanajärvestä ja virtaa Sudanin ja Egyptin kautta Välimereen. Niili on kauttakulkumailleen elintärkeä vesivaranto, ja niin se on ollut kautta aikojen.

Egyptin historiallinen sivilisaatio kehittyi Niilin varteen. Joki tulvi, nosti hedelmällisen lietteen rannoille, joilla veden pinnan laskun jälkeen ravituille rantaniityille kylvetty vilja ruokki koko kansan.

Kuluneen vuoden aikana Niilin vesivarojen hallinnasta on käyty kiivasta poliittista väittelyä. Sapelinkalistelultakaan ei ole vältytty.

Etiopia rakentaa Siniseen Niiliin aivan Sudanin rajan tuntumaan patoallasta ja Afrikan mantereen suurinta vesivoimalaa, jonka sähköntuotannon on suunniteltu käynnistyvän vuoden 2014 aikana. Mahtipontinen on myös hankkeen nimi, Grand Ethiopian Renaissance Dam.

Egyptissä padon on pelätty vähentävän joen virtausta ja keinokasteluun käytettävissä olevan veden määrää. Synkimmät ennusteet povaavat padon vähentävän Egyptin viljelykelpoisen maan pinta-alaa neljänneksen. Väitteessä on pelottelun makua, mutta ei se täysin tuulesta temmattu ole.

Egypti käyttää keinokasteluun 90 prosenttia kaikesta kuluttamastaan vedestä. Vertailukohdaksi makean veden epätasaisesta jakautumisesta voi esittää runsailla sateilla siunatun Ison-Britannian, jossa keinokasteluun käytetään vain muutama prosentti vedestä.

Tätä taustaa vasten on helpompi ymmärtää, miksi Etiopian patohanketta on tituleerattu uhkaksi Egyptin kansalliselle turvallisuudelle. Maailman köyhimpiin maihin kuuluva Etiopia taas pitää kynsin hampain kiinni oikeudestaan valjastaa omalla maaperällään virtaava joki energiantuotantoon.

Tulevaisuus on yhteistyötä

Kiista Niilin vesivarojen hallinnasta on kärjistynyt Etiopian ja Egyptin poliittiseksi polemiikiksi. Useamman maan läpi virtaava joki ei kuitenkaan ole ainoastaan valtiorajojen mukaan eri omistajille jaettavissa oleva luonnonvara.

Time-lehden kesäkuussa haastattelema Niili-asiantuntija, professori Dale Whittington, muistuttaa, että Etiopian tulevan patoaltaan ja voimalan läpi virtaa vettä täsmälleen saman verran kuin ennenkin. Egyptillä on täysi oikeus olla huolissaan Niilin veden riittävyydestä, ja Etiopian tulee huolehtia, ettei alajuoksun maiden vedensaanti vaikeudu.

Padon kielteiset ympäristövaikutukset Etiopia voi minimoida siten, että uusi patoallas täytetään riittävän hitaasti. Sinisen Niilin virtaamaa ei tule rajoittaa kuivan kauden aikana, tai kun Egyptin tärkeän makean veden varaston Assuanin tekoaltaan pinta on alimmillaan.

Kireästä argumentoinnista huolimatta Niilin valuma-alueen maat ovat suhtautuneet keskimäärin positiivisesti Etiopian patohankkeeseen. Luonnonvaran valjastaminen energiantuotantoon voi hyödyttää pitkällä tähtäimellä. Pallo on Etiopialla, koska sen pato sijaitsee korkeimmalla ja vesi virtaa aina alaspäin.

Krugerin kansallispuistossa Etelä-Afrikassa vanhan naarasnorsun johtama lauma rynnistää kohti juomapaikkaa. Kärsät uppoavat veteen. Yksi poikasista liukuu liukkaalta penkereeltä betonista rakennettuun altaaseen aivan tien vieressä. Vesi lentää ilmassa.

Sitä riittää jaettavaksi myös eläimille, hyvä investointi kun maksaa itsensä takaisin.