Artikkeli on julkaistu alun perin Ihmisoikeusliiton blogissa.

Euroopan unionin perusoikeusvirasto julkaisi 18.11. laajan raportin eurooppalaisen tiedustelulainsäädännön tilasta ja suhteesta perus- ja ihmisoikeuksiin. Edward Snowdenin paljastusten vanavedessä ja Euroopan parlamentin toimeksiannosta laadittu raportti perustuu kaikista EU:n jäsenvaltiosta saatuun selvitykseen tiedustelupalveluja koskevan lainsäädännön sisällöstä, tiedustelupalvelujen valvonnasta sekä yksityisillä olevista oikeussuojakeinoista.

Erityisesti yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan ja niitä koskevaan oikeuskäytäntöön keskittyvä raportti on epäilemättä yksi tämän hetken kattavimmista eurooppalaisten tiedustelupalvelujen sääntelyä ja valvontaa koskevista selvityksistä. Sellaisena se ei voi olla vaikuttamatta myöskään Suomessa vireillä olevaan tiedustelulainsäädännön uudistamishankkeeseen.

Millaisia havaintoja FRA:n (European Union Agency for Fundamental Rights) raportissa sitten tehdään? Ensimmäinen keskeinen huomio koskee tiedustelupalvelujen toiminnan kannalta hyvinkin keskeistä käsitettä: kansallista turvallisuutta. Huolimatta siitä, että tiedustelutoiminnan tavoitteeksi asetetaan säännönmukaisesti kansallisen turvallisuuden suojaaminen, ei Euroopassa näytä vallitsevan mitään yhtenäistä käsitystä siitä, mitä kaikkea tämä oikeastaan kattaa.

Tällainen epäselvyys on erityisen ongelmallista perus- ja ihmisoikeuksien ja tiedustelupalvelujen valvonnan kontrolloitavuuden kannalta. Kun tiedustelulla puututaan herkästi syvälle käyvällä tavalla perus- ja ihmisoikeuksiin, pitäisi toiminnan perustua niin täsmälliseen sääntelyyn, ettei valtuuksien väärinkäytölle jää sijaa. Näyttää siltä, että "kansallinen turvallisuuden" ottaminen säännönmukaiseksi perusoikeuksien rajoitusperusteeksi on omiaan johtamaan perusoikeuksien kannalta merkittäviin ongelmiin.

Toinen keskeinen havainto liittyy Suomenkin kannalta ajankohtaiseen rajanvetoon kohdennetun verkkovalvonnan ja massavalvonnan välillä. Raportissa pyritään ensinnäkin välttämään massavalvonnan käsitettä, sillä se on oikeudellisesti jossain määrin epätarkka. Sen sijaan keskeinen ero kulkee kohdennetun ja kohdentamattoman verkkovalvonnan välillä.

Raportissa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan sanoa, että nämä kaksi elektronisen valvonnan muotoa on syytä pitää tiukasti erillään. Kohdennettu valvonta, joka perustuu yksilöitävissä olevaan rikosepäilyyn, tunnetaan käytännössä kaikkien EU:n jäsenvaltioiden lainsäädännössä. Sitä vastoin tiedusteluviranomaisten toimivallasta harjoittaa sekä kohdennettua että kohdentamatonta tietoliikennetiedustelua säädetään vain viidessä jäsenvaltiossa: Ranskassa, Saksassa, Alankomaissa, Ruotsissa ja Iso-Britanniassa. Niidenkin osalta toiminnan yhteensopivuus mm. Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa on vielä selvittämättä. Kuten raportissa todetaan, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tähänastinen oikeuskäytäntö koskee ainoastaan kohdennettua valvontaa eikä ole lainkaan selvää, että siinä oikeuskäytännössä sovelletut tulkintaperiaatteet ovat sellaisenaan sovellettavissa kohdentamattomaan "massavalvontaan". Raportissakin viitattu EU-tuomioistuimen tuore Schrems-tuomio antaa kuitenkin jo jonkinlaista osviittaa: kohdentamaton massamuotoinen valvonta voi merkitä kiellettyä puuttumista yksityiselämän suojan ytimeen.

"Ihmisten suojaaminen muun muassa Ranskan ja Libanonin terrori-iskuissa toteutuneilta turvallisuusuhilta on epäilemättä ihmisoikeuksien kannalta ensiarvoisen tärkeää."

Kolmas raportista esiin nouseva tärkeä havainto koskee tiedustelupalvelujen valvontaa. Tältäkin osin jäsenvaltioiden lainsäädännössä on merkittävää vaihtelua. Huolimatta siitä, että Euroopan neuvoston alainen Venetsian toimikunta suositteli jo vuonna 2007 tiedustelupalveluiden alistamista niin toimeenpanovallan kuin parlamentin, tuomioistuinten ja asiantuntijaelintenkin valvonnalle, missään EU:n jäsenvaltiossa ei ole menty näin pitkälle. Suomi näyttäytyy tässä suhteessa kuitenkin ehkä vielä keskimääräistä ongelmallisemmassa valossa. Kuulumme Irlannin, Maltan ja Portugalin kanssa siihen pieneen vähemmistöön, jossa tiedustelupalveluiden toiminta ei kuulu nimenomaisen parlamentaarisen valvonnan piiriin.

Ihmisten suojaaminen muun muassa Ranskan ja Libanonin terrori-iskuissa toteutuneilta turvallisuusuhilta on epäilemättä ihmisoikeuksien kannalta ensiarvoisen tärkeää. Vähintään yhtä tärkeää kuitenkin on, ettei tässä suojaamisessa mennä ojasta allikkoon. Ihmisten valvonta kansallisen turvallisuuden nimissä merkitsee hyvin herkästi hyvin syvälle käyvää puuttumista paitsi yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan myös muihin perus- ja ihmisoikeuksiin. Koska tiedusteluviranomaisten harjoittama valvonta on tyypillisesti salaista, ja koska sillä puututaan ihmisoikeuksiin, pitää edes valvontaa koskevan vastuun olla jollakin tavalla läpinäkyvää ja kontrolloitavaa.

EU:n perusoikeusviraston julkaisema raportti osoittaa tältä osin vastaansanomattomasti, kuinka selväpiirteinen lainsäädäntö yhdessä vahvojen valvontamekanismien edustavat vasta ensimmäisiä askeleita asianmukaisen vastuun toteuttamisessa. Senkin jälkeen tiellä on vielä paljon sudenkuoppia – ainakin niin kauan kuin haluamme elää paitsi turvallisessa myös ihmisoikeudet vakavasti ottavassa avoimessa yhteiskunnassa.

Kirjoittaja on julkisoikeuden apulaisprofessori Tampereen yliopistolta. Hän toimi pitkään Ihmisoikeusliiton johtokunnassa.