Artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehden numerossa 3/2013.

Edessäni istuu nuhaisen oloinen mies. Suomen Lähi-idän instituutin johtaja Ari Kerkkänen on lähdössä seuraavana päivänä Beirutiin, Libanoniin, jossa instituutti on toiminut väliaikaisesti Syyrian sotaa paossa jo vuoden alusta lähtien. Poskiontelontulehdus vaivaa ja vieressä Irina-tytär odottaa jo. Kun puhe kääntyy Syyrian tilanteeseen, kello kuitenkin saa käydä. Kerkkänen on huolissaan.

"Hyvät legitiimit tavoitteet, kuten ihmisoikeudet, katoavat samalla, kun ihmiset tarttuvat aseisiin."

"Edessä on katastrofi, jos poliittista ratkaisua ei löydy. Syyria on avainvaltio, jonka rauha voi vakauttaa koko alueen", hän sanoo vakavana.

Syyria sijaitsee Kerkkäsen mielestä avainasemassa ennen kaikkea geostrategisen asemansa takia: maa sijaitsee Euroopan, Afrikan ja Aasian sekä toisaalta eri uskontojen ja ennen kaikkea eri islamin suuntausten risteyskohdassa. Maan tilanne ei voi olla vaikuttamatta lähiympäristöön.

Kerkkänen uskoo poliittiseen ratkaisuun: YK:n entisen pääsihteerin Kofi Annanin laatima rauhansuunnitelma helmikuussa 2012 olisi ollut hyvä ratkaisu siinä vaiheessa, kun kuolonuhreja oli noin 6 000. Nyt kuolonuhrien määrä on YK:n arvion mukaan yli 100 000 ja yli miljoona pakolaista on jättänyt maan. Kansainvälisen yhteisön tulisi kiireesti saada osapuolet – pois lukien radikaalit islamistit – saman neuvottelupöydän ääreen ja luoda tiekartta ja suuntaviivat rauhaan. Vuosien saatossa ja kansainvälisen yhteistyön avulla maasta voisi tulla yhtenäinen.

"Hyvät legitiimit tavoitteet, kuten ihmisoikeudet, katoavat samalla, kun ihmiset tarttuvat aseisiin. Aseellinen yhteenotto vei pohjan, sulki pois mahdollisuuden uudistuksiin, joita olisi saatu rauhanomaisilla mielenosoituksilla", Kerkkänen sanoo.

Tosiaan – toisin kuin monet, Kerkkänen uskoo vakaasti, että Syyriassa olisi vähitellen tapahtunut uudistuksia, vaikka hänkin myöntää, että "hallituksen vastaantulo tapahtui enemmän paperilla kuin todellisuudessa".

Nyt sodan muuttuessa yhä rumemmaksi moni tavallinen syyrialainen kokee tulleensa petetyksi.

"Syyria oli autoritaarinen poliisivaltio, jossa oli todellinen poliittisen vapauden puute sekä laajalle levinnyttä korruptiota, joista nimenomaan korruption uskon olleen jopa merkittävämpi syy mielenosoituksille." Kerkkänen arvioi, että hallinnon reaktiot ensimmäisiin rauhanomaisiin mielenosoituksiin olivat brutaaleja.

"Nyt sodan kustannus on hirvittävä, ja tekojen takana ovat sekä hallitus että kapinalliset. Sekä kriisiin sekaantuneet ulkomaat", hän lisää.

Kerkkänen suhtautuu epäilevästi väkivaltaisten kansannousujen mahdollisuuksiin. Historia osoittaa, että ne ovat harvoin päättyneet hyvin ja onnistuneet synnyttämään pluralistisia yhteiskuntia. Ja vaikka sosiaalisen median merkityksestä arabikevään tapahtumissa ja Iranin päätään yhä korkeammalle nostavassa kansalaisaktivismissa on puhuttu paljon, Kerkkänen ei usko sen ihmeitä tekevään voimaan.

"Sosiaalinen media ei voi rakentaa instituutioita. Tarvitaan strategista visiota ja ymmärrystä siitä, että muutokset eivät ole saavutettavissa nopeasti", hän sanoo.

Kerkkänen uskoo, että muutoksiin olisi tarvittu 20–30 vuotta. Nuorille, Euroopassa ja muualla maailmassa matkustaneille ja maansa tilanteeseen kyllästyneille vuosien hiljainen odottaminen ei enää ollut vaihtoehto. Etenkään, kun presidentti Bashar al-Assad ei odotuksista huolimatta ollut tehnyt merkittäviä poliittisia uudistuksia yli kymmenen vallassaolovuotensa aikana.

Kerkkäsen ammatillinen tausta ponnistaa siviilikriisinhallinnasta ja rauhanturvaamisesta. Hän toimi Kuopioon vuonna 2007 perustetun kriisinhallintakeskuksen ensimmäisenä johtajana. Lähi-itään Kerkkäsen tie vei ensimmäistä kertaa jo yli 30 vuotta sitten, vapaaehtoistyöhön ja opiskelemaan. Varsinainen työura alkoi 27-vuotiaana rauhanturvaajana Libanonissa 1990-luvun alussa ja jatkui entisen Jugoslavian alueella sekä rauhanturvaajana että tarkkailijana sodan loppumisen jälkeen.

Jugoslavia seurasi Kerkkästä myös akateemisessa maailmassa: Helsingin yliopiston silloiselle Aasian ja Afrikan kielen ja kulttuurin laitokselle tehty väitöskirja käsitteli Jugoslavian juutalaisten selviytymistä sekä toisen maailmansodan että maan hajoamisen jälkeen.

Kymmenen vuoden jälkeen Jugoslavia palasi jälleen osaksi arkea, kun Kerkkänen suuntasi perheineen Haagiin, Hollantiin. Siellä hän selvitti entisen Jugoslavian sotarikoksia tutkineessa tuomioistuimessa rikoksia, jotka olivat tapahtuneet tutuissa paikoissa. Ja vaikka takana oli työskentelyä juuri sodasta selvinneillä kriisialueilla, Kerkkänen sanoo, että sotarikosten tutkiminen Haagissa pysäytti. Todistusaineistoa läpikäydessään hän huomasi ihmettelevänsä, millaisiin julmuuksiin ihminen pystyy.

"Silloin oikeastaan ensimmäistä kertaa tajusin sodan järjettömyyden. Sodassa on jotain mikä saa ihmiset mobilisoitumaan ja tekemään hirveitä tekoja. Kun sitten kuluu aikaa, ihmiset tajuavat, että eihän tässä ole mitään järkeä", Kerkkänen sanoo.

"Poliittiset johtajat osaavat manipuloida historialla ja levittää propagandaa, jonka avulla saavat ihmiset uskomaan, että he ovat uhattuja. Silloin ihan tavallisesta naapurista tulee yhtäkkiä uhka."

Haagissa vietetty aika avasi silmät myös sodan kääntöpuolelle. Sille, että aina on myös niitä, jotka hyötyvät sodasta. Kerkkänen muistuttaakin, että koskaan ei ole vain pelkkää sotaa, vaan myös hyväksikäyttöä ja rikollista toimintaa, jotka harvoin päättyvät, kun sota loppuu.

"Aina uudestaan törmään siihen, että tavallisilla ihmisillä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää selvitä ja elää arkipäivää sodan keskellä ja sen jälkeen", hän toteaa.

Kerkkänen puhuu niin sanotun inhimillisen turvallisuuden käsitteestä, jossa yhteiskunnan turvallisuutta tarkastellaan yksilön kokeman turvallisuuden näkökulmasta: voiko oikeuslaitokseen luottaa, riittääkö työtä ja miten turvallista arki on elää. Myöskään ihmisoikeuksia ei Kerkkäsen mukaan voi käsitellä erillisenä asiana, vaan osana inhimillistä turvallisuutta ja poliittista tilannetta. Juuri inhimillisen turvallisuuden puuttuminen on Kerkkäsen mielestä suurin syy siihen, että ihmiset ovat lähteneet arabimaissa kaduille.

"Ihmisten kokema inhimillinen turvallisuus luo yhteiskuntaan aidosti vakautta. Tämä on pitkälti puuttunut arabivaltioista. Autoritaarinen hallinto luo kovaa turvallisuutta", hän toteaa.

Kun Kerkkänen vieraili elokuussa Damaskoksen vanhassa kaupungissa sijaitsevassa instituutissa, alkoi "kranaattiviikko". Tytär vieressä muistuttaa autopommista sitä edellisellä vierailulla toukokuussa. Pelottaako Kerkkästä itseään, kun hän liikkuu Syyriassa?

"Ei oikeastaan", hän sanoo rauhallisesti. "On aika epätodennäköistä, että jotain sattuu. Suurempi todennäköisyys on jäädä auton alle suojatietä ylittäessä täällä Suomessa."

Päivä alkaa kääntyä iltaan ja on aika jatkaa matkaa. Kun Kerkkänen heilauttaa kättään hyvästiksi ja harppoo hetken kuluttua yli suojatien keskellä kovin hiljaista Helsinkiä, ei voi olla toivomatta, että hän on oikeassa.