Artikkeli on julkaistu alunperin MaailmanKuva -lehden numerossa 11/2013. Tilaa lehti täältä.

Kehitysmaiden talouskasvu on ollut vauhdikkaampaa kuin vielä joitakin vuosia takaperin olisi voinut uskoa. Esimerkiksi niin kutsutut vähiten kehittyneet maat kattavat pian jo puolet maailmankaupasta. Aasian maiden talouden raju kasvu on vetänyt perässään myös Afrikkaa ja Latinalaista Amerikkaa.

Afrikan raaka-aineiden ja luonnonvarojen kysyntä on kasvanut, ja Afrikan maat ovat voineet viimein alkaa hyödyntää luonnonvarojaan.

Tästä huolimatta näiden maiden taloudellisen kehityksen esteenä on edelleen monta mutkaa, joiden takia mahdollinen raha valuu pois maista.

Syitä ovat muun muassa kansainvälisten konsernien ja tytäryhtiöiden käyttämä sisäinen siirtohinnoittelu, erilaiset verohelpotukset sekä suora veronkierto. Myös korruptio sekä heikot lähtökohdat hinnoitella ja neuvotella luonnonvarojen käytöstä jarruttavat kehitysmaiden kasvua.

"Verotuskysymykset ovat olennaisia, koska sitä kautta esimerkiksi viennistä kertyy jotain valtionkassaan, kaupallinen neuvos Kent Wilska ulkoministeriöstä toteaa.

Wilska muistuttaa, että tällä hetkellä kehitysapu on edelleen merkittävä potti vähiten kehittyneiden maiden talouksille, mutta jos vaikkapa vientivarat jäisivät näihin maihin puhtaana käteen, kehitysavun suhteellinen osuus voisi olla merkittävästi pienempi.

Vuonna 2010 kehitysapu vähiten kehittyville maille oli noin 45 miljardia euroa ja selkeästi merkittävin osa tulovirroista. Jos samana vuonna näiden maiden vientivarat olisivat jääneet maihin puhtaana käteen, viennin kokonaissumma olisi ollut lähes 130 miljardia euroa eli liki kolminkertainen potti kehitysapuun verrattuna.

Yritykselle voittoa maassa, jossa ei toimintaa

On arvioitu, että kehitysmaista hävisi vuonna 2010 niin kutsuttuna pääomapakona kaiken kaikkiaan 630 miljardia euroa. Samana vuonna kehittyneet maat maksoivat kehitysapua 99 miljardia euroa.

Global Financial Integrity -ajatushautomon johtaja Raymond Baker arvioi haastattelussa Kehitys–Utveckling-lehden numerossa 1/2013, että pääomapako on suurin este köyhien maiden kehitykselle.

"Me länsimaissa olemme luoneet tämän järjestelmän. Parasta, mitä voisimme tehdä kehitysmaiden auttamiseksi, on se, että antaisimme niiden pitää rahansa ja luonnonvaransa", Baker kertoi lehdessä.

Suurin ongelma verotulojen menetyksessä on juuri siirtohinnoittelu. Kyseessä on keino, jolla kansainvälisen konsernin eri yhtiöiden välisissä sisäisissä kaupoissa siirretään varoja yli- tai alihinnoittelun keinoin maasta toiseen. Raaka-aineiden lisäksi siirtohinnoittelulla on mahdollista pelata esimerkiksi palveluiden, patenttien ja tavaramerkkien käyttöoikeuksien kanssa.

"Yritys saattaa tehdä voittoa maassa, jossa sillä ei ole toimintaa. Samaan aikaan maassa, jossa se toimii, tehdään tappiota", Baker kuvaili Kehitys–Utveckling-lehdelle.

Tyypillistä on, että kansainväliset yhtiöt kohdistavat varansa veroparatiiseihin – jollaiseksi joissain listauksissa luetaan jopa Hollannin kaltaiset matalan verotuksen maat.

Lisäarvo kehitysmaalle voi olla pieni

Monien kehitysmaissa valmistettavien tuotteiden maahan jäävä tai siellä koostuva arvonlisä voi olla todella pieni, usein 10–30 prosenttia tuotteen viennin arvosta, koska esimerkiksi lähes kaikki raaka-aineet tai komponentit tuodaan maahan vain kokoonpanoon.

"Tuo osuus voi olla vain prosentin tai pari, jos maahan jäävää lisäarvoa verrataan vaikka tuotteen loppumyyntihintaan kuluttajamarkkinoilla teollisuusmaissa", Wilska selventää.

Hyvänä esimerkiksi toimii kännykkäteollisuus. Tuotantoketjun kokoonpano-osuus osuu kehitysmaihin, ja tuotteen varsinainen arvo syntyy muualla. Globaalit tuotanto- ja arvoketjut tulevat hyvin esille myös suklaa-hasselpähkinälevitteen valmistuksessa: tuotteen sokeri tulee Brasiliasta, kaakao Nigeriasta, palmuöljy Malesiasta, vanilja Kiinasta ja hasselpähkinä Turkista. Tuote valmistetaan tehtaissa Argentiinassa, Brasiliassa, Australiassa, Venäjällä, Puolassa, Saksassa ja Ranskassa. Pääkonttori on Italiassa.

Vaikka ketjut ulottuvat läpi maailman, ei ole itsestään selvää, mihin kohtaan ketjuja raha ja kate kertyvät. Kokoonpano tai jalostus kyllä tarjoaa työtä kehitysmaalle, mutta ei jätä maahan taloudellista arvoa.

"Tuotannonkasvu kehitysmaissa ei siis luo automaattisesti työpaikkoja ja talouskasvua", Wilska korostaa.

Kehitysmaat aarreaittoja läpi historian

Raaka-aineviennissä tietyt kehitysmaat jyräävät muut selvästi. Esimerkiksi vähiten kehittyneiden maiden viennistä kolmasosa on Angolan öljyä.

Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n mukaan 2000-luvun alkupuolella Angola oli maailman nopeimmin kasvava talous 11,1 prosentin vuosittaisella bruttokansantuotteen kasvulla.

Vaikka Aasia ja Afrikka hallitsevat IMF:n talouskasvutilastoja, on kuitenkin muistettava, että kasvu on suhteellista. Nopeasti kasvavien talouksien lähtökohdat ovat olleet pienet, joten pienikin kasvu on suurta alkupisteeseen verrattuna.

Vähiten kehittyvien maiden raaka-ainevaroista huolimatta tilanne ei silti ole paras mahdollinen: siirtohinnoittelun lisäksi monet raaka-ainevaroja hyödyntävät kansainväliset yhtiöt joko nauttivat verovapaudesta tai kotiuttavat voittoja eivätkä investoi niitä uudelleen kehitysmaihin.

"Kehitysmaat ovat olleet aina aarreaitta. Raaka-ainebuumi ei sinänsä ole uutta: kolonialismi perustui samaan ilmiöön. Nyt erona vain on volyymi", ulkoministeriön lähetystöneuvos Pekka Hukka toteaa.

Esteitä on kuitenkin muitakin kuin ulkomaille karkaava raha. Esimerkiksi monien maiden makrotalous on vaikeasti ennustettavissa ja altis keinottelulle. Pääomapaon lisäksi rahat menevät vääriin taskuihin huonon hallinnon takia. Valtion ja yrityselämän linkit, korruptio ja eliitin oman edun tavoittelu ovat myös syitä verotulojen menetyksiin.

"Esimerkiksi Afrikalla on kuitenkin tarve, halu ja mahdollisuus lisätä omavaraisuuttaan, korvata apuvirtoja, luoda rahoituspohjaa kestävälle kehitykselle ja integroitua paremmin globaaliin maailmankauppaan", Hukka korostaa.

Talouskartta muuttunut, kysymykset eivät

Vaikka raha pakenee pois kehitysmaista, tilanne ei ole lohduton: tällä hetkellä globaalisti oikeudenmukaisempaa verotusta edistävät esimerkiksi YK:n verokomitea, OECD sekä kansainväliset järjestöt.

Talous- ja tulonjakopolitiikkaa vahvistetaan myös kehityspolitiikalla. Kehityspolitiikka korostaa esimerkiksi yritysten vapaaehtoista yhteiskuntavastuuta. Vastuuseen on myös velvoittavaa lainsäädäntöä, esimerkiksi EU:n niin kutsuttu tilinpäätösdirektiivi.

"Vaikka talouskartta on muuttunut, asiaan liittyvät arvokysymykset ovat silti vanhoja: miten kehitysmaat voivat monipuolistaa tuotantoa ja miten ne voivat kiivetä ylemmäs jalostusarvotikapuita", Kent Wilska sanoo.

(Näkökulmia-sivun alkuperäinen kuva: epSOS.de / Flickr.com / CC BY 2.0)