Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Liberon numerossa 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Kiinalainen internet on verkossa kuin oma tarkasti valvottu leirinsä: ulkopuolella saa käydä vain rajatuissa paikoissa eikä leirin johtoa saa arvostella. Jotkut leiriläisistä hiipivät silti ulos tai kokoontuvat puhumaan kielletyistä aiheista – internetissä se nimittäin onnistuu paremmin kuin muualla kiinalaisessa yhteiskunnassa.

Vaikka nettiin pääsevät Kiinassa vielä lähinnä nuoret, hyvin koulutetut ja kaupunkilaiset, on sen käyttö levinnyt räjähdysmäisesti. Joidenkin arvioiden mukaan netinkäyttäjien määrä on jo ylittänyt 500 miljoonaa. Erityisen nopeasti on kasvanut weibojen eli mikroblogien käyttö – näitä sosiaalisen median palveluita hyödyntää noin puolet netinkäyttäjistä. Niissä leviää nopeasti myös sellainen tieto, jonka valtaapitävät haluaisivat pysäyttää.

Kielletty: Facebook ja lakot

Kiinan hallinto käyttää useita tekniikoita estääkseen kumouksellisena tai moraalittomana pitämänsä aineiston leviämisen. Esimerkiksi pääsy joillekin ulkomaalaisille sivuille ja tiedon etsiminen tietyillä hakusanoilla on estetty. Kiinalaisia nettipalveluita vaaditaan sensuroimaan itseään poistamalla viestejä ja käyttäjien tilejä. Valvonta tapahtuu sekä automaattisten suodattimien että valtion ja nettiyritysten työntekijöiden avulla.

Sensuurikoneiston läpinäkymättömyyden takia sen kokoa ja toimintaperiaatteita ei tunneta kovin hyvin. Esimerkiksi arviot suositun mikroblogipalvelu Sina Weibon sensuurista vastaavista työntekijöistä vaihtelevat sadasta tuhanteen. Ei myöskään voida aina sanoa varmasti, milloin jokin palveluntarjoaja puuttuu nettikeskusteluun omasta aloitteestaan ja milloin hallinnon käskystä.

Osa netin aineistosta on pysyvästi sensuroitavien listalla, esimerkiksi Facebookin ja Twitterin kaltaiset ulkomaalaiset palvelut sekä hakusana "lakko". Yleensä sensuuri kuitenkin elää tilanteen mukaan: länsimaisten lehtien sivuille pääseminen estetään niiden julkaistessa Kiinaa arvostelevia artikkeleita ja sallituista hakusanoista jätetään pois paikat, joissa on laajoja mielenosoituksia. Suodatuksesta voidaan luopua kun asia on vanhentunut tai kun hallinto julkaisee oman kannanottonsa, jonka se haluaa saavan huomiota netissä.

Taistelu jokirapuja vastaan

Sensuuri vaikuttaa eniten siihen, millaiseen tietoon netinkäyttäjä törmää sattumalta. Kielletyn aineiston löytäminen vaatii erityistä vaivaa, ja vain osa kiinalaisista on siitä kiinnostuneita tai osaa lähteä etsimään sitä. Näin sensuuri rajoittaa varsin tehokkaasti sitä, mikä nousee yleisen huomion kohteeksi.

Käyttäjiä on kuitenkin tarpeeksi, jotta myös sensuuria vastaan taistelevia riittää. Kielletyille sivuille pääsee käyttämällä VPN-yhteyksiä ja välityspalvelimia, jotka kätkevät tietoliikenteen sisällön tai sen alkuperän. Suodatusyrityksiä kierretään viittaamalla kiellettyihin aiheisiin samalta kuulostavilla sanoilla tai muilla kiertoilmauksilla. Esimerkiksi sensorit ovat "harmonisoijia" (puoluejohtaja Hu Jintaon iskulauseen mukaan) tai "jokirapuja" (mikä äännetään kiinaksi samoin kuin "harmonia"), kun taas "ruohomutahevonen" korvaa erään yleisen kiinalaisen kirosanan.

Maassa, jossa televisio ja lehdistö ovat valtaapitävien käsissä, netti on tärkeä vaihtoehtoinen tiedotusväline. Netissä on mahdollista levittää tietoa poliittisista skandaaleista ja painostaa keskushallintoa puuttumaan niihin. Nimettömyyden turvin kiinalaiset voivat avoimesti sanoa, mitä mieltä he ovat kommunistisen puolueen politiikasta ja propagandasta. Kiinalaiset pitävät nettimeemeistä siinä missä muutkin ja viranomaisten harkitsemattomista lausunnoista syntyy nopeasti lukemattomia väännöksiä, joiden huumori vaihtelee absurdismista pikimustaan satiiriin.

Voittaako netti kommunistisen puolueen?

Internetistä ei kuitenkaan ole pelkkää haittaa Kiinan valtaapitäville. Valppaat kansalaiset auttavat keskushallintoa pitämään paikalliset viranomaiset kurissa ja nettikeskustelut antavat sille tietoa ihmisten mieliasta. Kriittisiä äänenpainoja ei tarvitse tukahduttaa kokonaan, kunhan tyytymättömyys ei kasva liian suureksi tai kohdistu Kiinan korkeimpiin johtajiin.

Netissä on elää vahvana myös kiinalainen nationalismi, jota ruokkimalla puolue yrittää suunnata kansalaisten tyytymättömyyden pois itsestään. Netin kautta on organisoitu epäisänmaallisina pidettyjen kansalaisten uhkailua ja häiriköintiä ja hakkerivapaaehtoiset ovat kaataneet Kiinaa kritisoivia sivuja. Osa kansalliskiihkoilusta on puolueen manipuloinnin tulosta, osa spontaania.

Paras todiste internetin mahdollisuuksista on kuitenkin se, kuinka paljon vaivaa kommunistinen puolue näkee pitääkseen sen hallinnassa. Viime vuonna viranomaiset alkoivat esimerkiksi suunnitella uusia keinoja VPN-yhteyksien tunnistamiseksi ja pysäyttämiseksi sekä säädöksiä, jotka velvottaisivat käyttäjiä rekisteröitymään nettipalveluissa omalla nimellään. Jos uudet rajoitukset pystytään kiertämään ja netin käyttö yleistyy hyväosaisten joukon ulkopuolella, voi verkossa leviävä tieto lopulta koitua netti-leirin vartijoiden kohtaloksi.