Tämä kolumni on julkaistu alun perin Amnesty-lehden numerossa 2/2013.

Kansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala (ps.) on laatinut aloitteen burka- ja niqab-huntujen kieltämiseksi julkisella paikalla. Hän vetoaa perustuslain pykälään 7, joka turvaa yksilön oikeuden henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen. Hänestä "eräiden kolmansista maista tulleiden väestöryhmien" uskonnolliskulttuurinen elämänkatsomus ei näitä oikeuksia tunnusta. Näin hän vetää yhtäläisyysmerkit hunnun ja sorretun aseman välille ja väittää, että huntujen kieltäminen olisi kannanotto universaalien ihmisoikeuksien puolesta ja erityisryhmien traditioita vastaan.

Saarakkala leikkii vakavilla asioilla käyttäessään ihmisoikeuksia nurinkurisesti käsikassaranaan. Kun ihmisen itsemääräämisoikeus kerran on kaiken perusta, valtio tuskin voi siihen puuttua vain siksi, että olettaa tietyn pukeutumistyylin viestivän sen puutteesta.

Todellisuudessa Saarakkala ei olekaan huolissaan musliminaisten oikeuksista, vaan omasta mielenrauhastaan. Hänestä hunnutettujen naisten liikkuminen kadulla uhkaa suomalaista tapa- ja oikeuskulttuuria ja nostaa "vähemmistökulttuuriset erityistavat" perustuslain yläpuolelle – melkoinen saavutus ihmisiltä, joilta puuttuvat perusoikeudet, vapaus ja henkilökohtainen koskemattomuus.

Jos todella halutaan vahvistaa musliminaisten oikeusasemaa, olisi vaadittava matalan kynnyksen palveluja, joihin myös turvapaikanhakijoilla olisi pääsy heti maahan saavuttuaan. Kotouttamispalvelut on nyt sallittu vain oleskeluluvan saaneille, ja ne on järjestetty TE-keskusten kautta, mikä sysää kodin piirissä elävät äidit niiden ulkopuolelle. Tämä on vakava uhka turvapaikanhakijaäitien ja heidän lastensa oikeusasemalle, eivät pukeutumiskoodit.

Kirjoittaja on Amnestyn Suomen osaston puheenjohtaja.