Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Plan-lehden numerossa 3/2012.

Kun olin raskaana, näin ympärilläni kaikki muutkin raskaana olevat naiset. Kun omat lapseni Silja ja Juho olivat pieniä, lasten asiat herkistivät erityisen paljon. Nyt olen 3-vuotiaan Eedit-tytön isoäiti, ja hänen ansiostaan lasten asema ja oikeudet ovat tulleet uudella tavalla tärkeiksi.

Jos luen juttua nälkäänäkevästä lapsesta, minun täytyy melkein lopettaa lukeminen, sillä Eeditin kautta lapsen kokemusmaailma on niin lähellä.

Kolmen vuoden ikä on ihmeellinen vaihe. Eeditille tapahtuu koko ajan, ja hän näkee hurjia juttuja mielikuvituksessaan. Hän myös ajattelee omaavansa valtavat voimavarat. Kun olin aurinkolomalla, puhuin Eeditin kanssa puhelimessa ja hän sanoi: "Isoäiti, älä käytä aurinkorasvaa, minä hoidan sen auringon niin, ettei se polta." Eedit nimittäin tietää, että inhoan aurinkorasvan levittämistä.

Isovanhemmuus on suuri lahja, joka tuottaa paljon iloa. Onnekseni asun lähellä lapsenlastani. Eedit on luonamme usein, ja minä ja mieheni hoidamme häntä paljon. Lapsen rakkaus on varauksetonta. Siinä tuntee olevansa hyvin tärkeä. Hyöty on siis molemminpuolista.

Sama ajatus pätee tavallaan kaikkeen auttamiseen ja jakamiseen, myös kehitysmaiden tukemiseen: antaja saa hyvän mielen, ja kaikki hyötyvät.

Lasteni kasvaessa toivoin, että he löytäisivät alan, työn ja asiat, jotka heitä itseään kiinnostavat. Minulla on aina ollut vahva usko siihen, että he löytävät oman paikkansa. Niin on käynytkin. Uskon vahvasti, että kun lapsia ei nujerreta vaan kannustetaan, he pystyvät rakentamaan itselleen juuri heille sopivan elämän.

Salaa nuuskimme, mikä Eeditistä mahtaa tulla isona. Mieheni näkee, että Eeditistä tulee taidemaalari. Eedit on myös verbaalisesti erittäin lahjakas, joten hänestä voisi tulla myös kirjailija. On hauska leikkiä ajatuksilla, mihin hän myöhemmin energiansa kanavoi.

Koska Eedit on tyttö, myös Planin Koska olen tyttö -kampanjan viesti koskettaa uudella tavalla. Monessa maassa tytöillä ei ole samoja mahdollisuuksia toteuttaa itseään kuin Suomessa.

Kun olin 18-vuotiaana ensimmäistä kertaa kehitysmaassa, Egyptissä, kävin mattokutomossa katsomassa itämaisten mattojen valmistusta. Näin tyttöjä, jotka sormet verillä ja väsyneen näköisinä kutoivat upeita mattoja. Tajusin jo silloin, että nämä tytöt eivät päässeet kouluun.

Ajattelen, että jos lapset eivät pääse kouluun, he eivät pääse mihinkään. He eivät pysty rakentamaan itselleen hyvää elämää eivätkä saa töitä, saati sellaisia töitä, jotka vastaisivat heidän omia taipumuksiaan ja kykyjään.

Jos kaikki lapset pääsisivät kouluun, meilläkin olisi paljon rauhallisempaa. Nykymaailmassa kaikki vaikuttaa kaikkeen; se, mitä maailmalla tapahtuu, vaikuttaa myös meihin suomalaisiin. Kouluttamattomuus ja se, että on vailla tulevaisuudenuskoa, tuo mukanaan vaarallisia asioita. Vailla tulevaisuudenuskoa oleva nuoriso on altis maaperä kaikenlaiselle fundamentalistiselle toiminnalle, jossa katkeruus kytee. Huoli tulevaisuudesta on Eeditin vuoksi vahvistunut: minkälaisessa maailmassa Eedit elää tulevaisuudessa? Ennen olen ajatellut, etten jaksa ottaa koko maailman tuskaa kannettavakseni. Olen yrittänyt suojautua siltä, että velloisin asioissa, joihin en itse pysty vaikuttamaan. Nyt ajattelen totisemmin. Mietin, millaisen maailman jätämme Eeditille.