Kolumni on alun perin julkaistu Yhteiset Lapsemme -lehden numerossa 2/2013. Tilaa lehti täältä.

Maahanmuuttajat. Usein ihmisillä tulee tästä sanasta mieleen jotakin negatiivista. Itse olen kokenut nuorempana tyttönä rasismia, koska isäni on ulkomaalainen. Hän on marokkolainen, mikä tekee minusta siis "maapallon väärältä puolelta olevan henkilön". Sain jatkuvasti kuulla nuorempana jos jonkinlaisia solvauksia etnisen taustani takia. Ihmiset näkivät vain toisen kulttuuritaustani, vaikka olen yhtä suomalainen kuin entiset kiusaajani. Olen syntynyt Suomessa, olen Suomen kansalainen ja kaiken lisäksi toinen vanhemmistani, äitini, on suomalainen. Tämä ei silti estänyt ihmisiä loukkaamasta tunteitani. Heidän silmissään olin aina se "tummahiuksinen ja oliivi-ihoinen tyttö Pohjois-Afrikasta".

Maahanmuuttajat tuomitaan usein ulkonäkönsä perusteella. Kiusaajat eivät ymmärrä, että eihän toinen voi omalle hiusten värilleen, ihonsa tummuudelle tai ruskeille nappisilmilleen yhtikäs mitään. Henkilökohtaisten kokemusteni perusteella tiedän miltä tuntuu, kun toinen arvostelee ilman minkäänlaista syytä. Useimmiten syy moittimiseen on se, että maahanmuuttajalla ei yksinkertaisesti voi olla mielipidettä. Tähän väliin kuuluisi jokaisen suusta kuulua lausahdus "anteeksi mitä?". Mitä väliä ihmisen etnisellä taustalla on? Tai sillä minkä väriset hiukset tai ihon värin hän on saanut syntyessään? Ja miten ulkonäölliset piirteet voivat vaikuttaa henkilön mielipiteisiin ja näkökulmiin? Eivät mitenkään, jos minulta kysytään.

Maahanmuuttajien näkökulma on yhtä tärkeä kuin kantasuomalaistenkin ihmisten, ellei jopa tärkeämpi uusien mielipiteiden, näkökulmien ja ideoiden kannalta. Maailma olisi todella tylsä paikka, jos kaikki ihmiset olisivat aina yksimielisiä asioista.  Näin ollen toisesta maasta muuttanut ihminen voisi tuoda jotakin uutta ja mielenkiintoista näkökulmaa muille ihmisille. Sanonta "erilaisuus on rikkaus" ei ole turhaan keksitty juttu.

Mediassa maahanmuuttajat tuodaan esille jatkuvasti huonossa valossa – juttu on aina osittain negatiivinen, vaikka itse journalististen ohjeiden mukaan ihmisen etnistä alkuperää tai kansallisuutta ei saisi tuoda halventavasti esiin. Tämän ristiriitaisuuden huomaa jo siitä, miten esimerkiksi ulkomailla, Englannissa, maahanmuuttajia käytetään jo aktiivisesti kameran toisella puolen niin toimittajina kuin säämiehinäkin. Suomessa sen sijaan harva maahanmuuttajataustainen ihminen pääsee tuomaan itseään esiin positiivisella tavalla. Voidaan siis sanoa, että mediallakin on kaksi puolta. 

Kysymys kuuluukin: miten maahanmuuttajat voivat koskaan parantaa statustaan Suomessa, jos heidät torjutaan jo ennen kuin saavat sanaa suustaan? Itseeni kohdistuva rasismi loppui siihen, kun vihdoin ja viimein uskalsin sanoa ääneen, mitä mieltä olin kiusaajistani. Toivoisinkin, että ihmiset avartaisivat silmiään, eivätkä olisi niin ennakkoluuloisia ja kriittisiä ulkomaalaisia kohtaan. Aina kannattaa miettiä asiaa siltä kannalta, jos itse olisi heidän kengissään. Olemme kaikki samanlaisia, vaikka tulemmekin eri puolilta maailmaa. On vain yksi rotu ja se on ihmisrotu.

Delila Rafik on 20-vuotias lehtitoimittajaopiskelija Laajasalon opistosta. Hän opiskelee myös Bulevardilla sijaitsevassa Helsinki Design Schoolissa muotitoimittajaksi. Tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu viestinnän opiskeleminen Helsingin yliopistossa.