Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Ympäristö-lehdessä 3/2013. Tilaa lehti täältä.

Talouspolitiikassa vannotaan globalisaation nimeen. Tehtävä on sopeuttaa Suomen kansantalous maailmanmarkkinoihin. Tavarat ja palvelut on järkevintä tuottaa siellä, missä se onnistuu mahdollisimman halvalla.

Entä jos valitsemmekin toisen tien, ja pyrimme rakentamaan kansantaloudestamme mahdollisimman omavaraisen? Luovat ajatukset syntyvät usein siten, että vallitseva ajatustapa käännetään päälaelleen.

Huomattava osa maailman väestöstä elää vielä omavaraisessa luontaistaloudessa. Globaalit markkinat ja niihin liittyvä työnjako tunkeutuvat kuitenkin kaikkialle. Paluuta luonnontalouteen tai eristäytymistä kansainvälisestä työnjaosta ei pidä tavoitella, mutta silti voimme lisätä kansantaloutemme omavaraisuutta tuntuvasti.

Kansantalouden omavaraisuutta voidaan edistää tuottamalla ja käyttämällä luomu-, lähi- ja sesonkiruokaa sekä itse tuotettuja ja luonnosta saatuja elintarvikkeita, rakentamalla talot puusta, tuottamalla energiaa hajautetusti uusiutuvilla energialähteillä ja luopumalla fossiilisista polttoaineista, kehittämällä julkista liikennettä ja kulkemalla lyhyet matkat kävellen ja pyörällä. Tuotteiden tekeminen kestäviksi ja korjattaviksi, kierrätys ja hyötykäyttö vähentävät nekin tuonnin tarvetta.

Tämähän kuulostaa aivan ympäristöpoliittiselta ohjelmalta!

Ja kuulostaa vielä enemmän, kun otamme huomioon, että omavaraisuus vähentää tuotteiden kuljetusta ja varastointia ja niistä aiheutuvia tuotteen koko elinkaaren aikaisia päästöjä ja muita ympäristöhaittoja. Lisäksi omavaraisuus vähentää ympäristöhaittojen vientiä maasta toiseen, parantaa huoltovarmuutta sekä helpottaa turvallisuusriskien hallintaa ja varautumista mahdollisiin tuleviin kriiseihin. Omavaraiset tuotteet ja palvelut ovat kuitenkin ympäristöä säästävä vaihtoehto vain, jos niiden koko elinkaaren aikaiset ympäristöhaitat ovat pienemmät kuin tuontituotteilla.

Omavaraisuutta voi tarkastella kotitalouden, kunnan, alueen, maan tai laajemman kokonaisuuden kannalta. Ekologinen jalanjälki on sekin tavallaan omavaraisuuden mitta. Sehän kertoo, olemmeko omavaraisia eli pysyykö taloutemme ja yhteiskuntamme alueemme biokapasiteetin tuottokyvyn rajoissa vai nakertaako se luontopääomaa.

Globaaleilla markkinoilla omavaraisuuteen pyrkiminen nähdään helposti protektionismin suojaverholta. Tätä ristiriitaa ei välttämättä ole, jos omavaraisuuteen pyritään alueellisen suunnittelun ja kaavoituksen, tutkimus- ja kehitystyön, EU-normit täyttävien julkisten hankintojen ja pitkäjänteisten kehitysprojektien kautta.

Löytyisikö omavaraisuudesta se näkökulma, joka toisi ympäristönsuojeluun uutta myönteistä sisältöä niidenkin mielestä, joita pelkkä suojelu ei riitä innostamaan? Ainakin se voisi saada ympäristöväen ja armeijan kenraalit puhaltamaan samaan hiileen.