Tämä kolumni on alun perin julkaistu Kehitys-Utveckling -lehden numerossa 1/2013. Tilaa lehti täältä.

Ugandan pääkaupunki Kampala kukoistaa. Keskustaan on noussut tusinoittain uusia tornitaloja. Kaupungin liepeillä on loistavia huviloita ja maaseudulta toiveiden perässä muuttaneiden slummeja. Nousukausi näkyy yökerhoissa ja ostoskeskuksissa, joissa raha vaihtaa nopeasti omistajaa.

Valtaosa ugandalaisista on saavuttanut vaurautensa rehellisesti ja kovalla työllä. Presidentti Yoweri Musevenin hallituksen talouspoliittiset linjanvedot ovat myös tehonneet. Maa on ollut jo pitkään avunantajien suosikki ja alueellinen investointipääoman magneetti.

Myös alueen sodilla on vaurastuttava vaikutuksensa. Chris Cramer väittää teoksessaan Civil War is Not a Stupid Thing, että vaikka konfliktit kieltämättä köyhdyttävät monia, ne myös luovat uusia vaihtoehtoja pääoman kasautumiselle. Musevenin hallitukselle asevoimat ovat tärkeä tukipilari, ja sodat ovat luoneet monille upseereille uusia mahdollisuuksia rikastua.

"Asevoimat ovat naapurimaissa lähinnä rahan takia", sanoo paikallinen ihmisoikeusaktivisti.

Taloudellisia etuja kertyy esimerkiksi päivärahoista ja raaka-aineiden salakuljetuksesta. Aseista maksetaan ruhtinaallisia välityspalkkioita. Kriisialueilla toimivat yritykset tarvitsevat myös suojelijoita. Ugandassa voi valita Musevenin pojan johtamat asevoimien erikoisjoukot tai jonkun yksityisistä turvallisuusyrityksistä, joista suurin osa on presidentin veljen omistuksessa.

Useat kriisipesäkkeissä toimivat järjestöt pitävät Ugandaa asemapaikkanaan, sillä maa on rauhallinen. Suuri osa avustuksista kulkee Ugandan kautta kriisialueille. Avustusvirroista syntyy myös tuloja, sillä järjestöt palkkaavat paikallisia työntekijöitä, maksavat vuokria ja veroja tai kauttakulkumaksuja kuljetuksista.

Konfliktien toinen puoli näkyy Ugandan pohjoisosassa. Paikallisen toimittajan kärjistyksestä kuultaa läpi katkeruus: "Kun pohjoinen kärsii, Kampala kukoistaa".

Taustalla on yli kolme pimeää vuosikymmentä sotaa ja pakkosiirtoja. Viimeisin ja synkin vaihe oli hallituksen sota Joseph Konyn Herran vastarinta-armeijaa (LRA) vastaan.

Vaikka ihmiset pohjoisessa ovat valmiina rakentamaan uutta ja parempaa tulevaisuutta, alue on hyvä osoitus siitä, miten pitkäaikaiset konfliktit köyhdyttävät yhteiskuntia.

Erinomaisessa teoksessaan Social Torture – The Case of Northern Uganda: 1986–2006 tutkija Chris Dolan esittää yksityiskohtaisesti, miten LRA:n hyökkäykset ja hallituksen vastatoimet tuhosivat järjestelmällisesti väestön taloudellisia, yhteiskunnallisia ja kulttuurisia rakenteita. Tuho synnyttää ihmisissä voimattomuutta, joka purkautuu väkivaltana.

Vuosina 2006–2008 konflikti siirtyi Pohjois-Ugandasta naapurimaihin, mutta sodan pitkäaikaiset vaikutukset näkyvät edelleen.

Neljä alueen viidestä kotitaloudesta ansaitsee kuukaudessa alle 100 000 Ugandan shillinkiä eli alle 30 euroa. Paikallisessa kyläkaupassa sillä saa noin viisi korillista limsaa pienissä pulloissa. Pohjoisen koulut ovat erittäin heikkotasoisia. Valtio ei juurikaan tarjoa peruspalveluja kaupunkien ulkopuolella. Avustusjärjestöt ja kirkot huolehtivat lähes kaikesta kuten terveyspalveluista, vesihuollosta ja maatalouden tukemisesta.

Ugandassa sota köyhdyttää ja vaurastuttaa.

Sotiminen tarkoittaa suoraan konflikteista kärsiville köyhyyttä ja kärsimystä, kun taas jotkut osapuolet saavat uusia mahdollisuuksia rikastua. Esimerkiksi sodanjälkeinen Suomi hyötyi taloudellisesti siitä, kun Korean sota vuosina 1950–1953 nosti puutarvikkeiden hintaa.

Kirjoittaja toimii tutkijana Mauerpark Institutissa Berliinissä.