Artikkeli on julkaistu alun perin Kirkon Ulkomaanavun vaikuttamisverkoston Changemakerin verkkosivuilla.

Näinä päivinä varsin monessa suomalaisperheessä mietitään, mitä maistuvia ruokalajeja joulupöytään valmistetaan. Omista lapsuuteni jouluista muistan hyvin lahjojen avaamisen odotuksen ja kuusen alla odottavien käärepaperien vilkuilun ruokapöydästä, joten luonnollisestikin yritin syödä mahdollisimman nopeasti ja ähkyynnyin tehokkaasti. Kaiken päälle kun joulutähteistä on selvitty, ollaankin jo juhlimassa uutta vuotta tuoreilla eväillä.

Suomi 100 -hengessä voi todeta, että mahdollisuus suunnitella notkuvia juhlapöytiä juuri tänä vuonna kertoo myös yhteiskuntamme onnistumisesta. Tällä ei kuitenkaan ole tekemistä itsenäisyyden merkkivuoden kanssa vaan sen huomion, että hauraammassa valtiossa olisimme tänä jouluna jokseenkin masentuneissa tunnelmissa ja kiristelleet vöitämme jo syksystä. Nimittäin kulunut vuosi on, mitä ruokaan tulee, ollut tyystin huono.

Moni lienee huomannut pitkin sateista kesää tipoitellen julkaistuja uutisia, joissa varoiteltiin heikosta satovuodesta. ”Jopa miljardi kiloa viljaa uhkaa jäädä korjaamatta”, uutisoi Helsingin Sanomat syyskuussa. ”Vaikea syksy koettelee jaksamista ja hermoja”, otsikoi puolestaan Maaseudun Tulevaisuus viljelijöiden raskaasta mielialasta näiden joutuessa seuraamaan vierestä viljansa jäämistä vetisiin peltoihin. Mutta vaikka elinkeinolle ajat ovat olleet vaikeat, historiankirjoihin ei ole tarvis merkitä uutta nälkävuotta: kuten Huoltovarmuuskeskuksen valmiusasiamies Ylen syyskuisessa haastattelussa totesi, edes viljasadon puolittuminen ei modernissa Suomessa välttämättä näy kuluttajalle lainkaan eikä varastoihin kerättyyn hätävaraviljaan ole tarvinnut turvautua vuosikymmeniin.

Edes katastrofaalinen satovuosi ei aiheuta täällä katastrofia.

Ruokavarmuutta turvaavia valtion varastoja on rakennettu Suomessa jo 1930-luvun lopulta alkaen, mutta suurin kunnia ruoan riittävyydestä on annettava kylmälle käteiselle ja sen ostovoimalle. Nälkämaan laulun ”riihen rikkaus riippumaton” onkin jo pitkään saanut taustatukea kansainvälisestä kaupasta – oikeastaan jopa surullisenkuuluisien suurten nälkävuosienkin 1866–1868 taustalla oli paljolti hallinnon kyvyttömyys reagoida pienentyneisiin satoihin ulkomaista tuontiviljaa ostamalla. Nykypäivän maailmassa ruokakriisin täytyisi olla todella apokalyptinen, ettei kukaan myisi meille rikkaan Pohjolan asukkaille mitään: siispä edes katastrofaalinen satovuosi ei aiheuta täällä katastrofia.

Kaikkialla tilanne ei ole yhtä auvoisa. Samana vuonna, kun meillä varsin vaivattomasti vältettiin nälänhätä, kohtasi Afrikan sarvea kuivuus ja ruokakriisi. Se ei tullut mitenkään yllätyksenä, sillä varoitusmerkkejä on ollut ilmassa jo pitempään ja jo helmikuussa Unicef varoitti nälänhädän voivan tappaa liki puolitoista miljoonaa lasta Jemenissä, Somaliassa, Etelä-Sudanissa ja Nigeriassa. Eikä tämän vuoden tilanne ole muutenkaan ollut poikkeuksellinen, sillä itäisessä Afrikassa kärsittiin erityisen voimakkaasta kuivuusjaksosta viimeksi 2011–2012. Itse asiassa 1990-luvulta asti on toistunut varsin säännöllisesti kuvio, jossa kulloisenkin nälänhädän jälkeen kansainvälinen yhteisö on ponnekkaasti vannonut: ”Ei koskaan enää” – kohdatakseen saman tilanteen taas puolen vuosikymmenen perästä.

Maailman ruokaongelmasta kertoo karusti, että vaikka nämä onnettomat nälänhädät olisivat jääneet syntymättä, ei tilanne silti olisi mitenkään erityisen valoisa. Suurten yksittäisten kriisien rinnalla on nimittäin vuodesta toiseen kulkenut noin 700–900 miljoonan nälkäisen joukko, jota YK:n vuosituhattavoitteet eivätkä Maailman ruokahuippukokouksen päätökset ole saaneet pienennettyä halutulla tavalla. Ja jos tarkasteluun otetaan pelkkien kalorien lisäksi myös proteiinit, vitamiinit ja muut välttämättömät hivenaineet, puutteellisesta ravinnosta kärsivien määrä nousee jopa kahteen miljardiin. Jos maailmantalouden rakenteet pelastavat meidät suomalaiset nälkävuosilta, nämä ihmiset se tuomitsee puutteeseen: kun katsotaan vuosittaista maailman ruokatuotantoa, jokaiselle planeettamme asukkaalle riittäisi siitä runsas jokapäiväinen leipä, mutta epätasajaossa toiset saavat ylenpalttisesti ja toiset riittämättömästi.

Amerikkalaiset televisiosarjat ovat jo pitkään välittäneet meille kuvaa perheistä, jotka kokoontuvat kiitospäivän ateriallaan kalkkunan ympärille pohtimaan hyvinvointiaan ja ilmaisemaan kiitollisuutta. Mikäpä aika Suomessa olisi luontevampi omalle mietiskelyllemme ja kiittämisellemme kuin joulu perinteisen juhlapöytänsä kinkun kera? Myös Changemakerin ensi vuoden pääkampanja tulee käsittelemään ruokaa ja maailman nälkää. Sen pääviestin voisi ehkä tiivistää klassisen joululaulun sanoihin: Oi jos jostain saada voisin suuren puurokauhan, sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan.

Kirjoittaja on vuodenvaiheessa aloittava Changemakerin puheenjohtaja ja suosittelee kaikille ruoasta ja nälästä kiinnostuneille lomalukemiseksi Kaisa Karttusen ym. mainiota kirjaa ”Nälkä ja yltäkylläisyys”.