Artikkeli on julkaistu alun perin Kepan blogissa.

Kaikista aavisteluista huolimatta uuden hallituksen talousmoukari iski kehitysyhteisyöhön kovempaa kuin pelättiin. Säästöskabojen kovimman iskun ottivat kansalaisjärjestöt. Ne tyrmättiin. Järjestöjen valtionavut kehitysyhteistyöhön lähes puolitettiin, ilman konsultaatioita, ilman pehmeää laskua. Tyrmäävään iskuun ei ehditty reagoida kuin valittamalla tukahtuneesti, että "tämä on arvovalinta, ei säästöpäätös". Järjestöt ottavat lukua vielä pitkään.

Jos tulee tyrmätyksi kehässä, onko syy vastustajan ylivoimassa vai omassa heikkoudessa? Hyvillä urheilijoilla tappio on aina peiliin katsomisen paikka: mitä olisin voinut tehdä toisin, paremmin, eri tavalla? Kun on tullut täysillä kuonoon, päätä ei voi laittaa pensaaseen. Jotain on mennyt pieleen; strategia oli huono, taktiikka ei toiminut, pelaajat eivät olleet hereillä tai kunto ei yksinkertaisesti riittänyt. Syyt on analysoitava. Kanveesista nousemiseksi on ymmärrettävä, miksi sinne tiputtiin.

Valtionavuista kiinnostuneilla kehitysyhteistyötä, kansainvälisyyskasvatusta ja globaalia vaikutustyötä tekevillä kansalaisjärjestöillä on nyt peiliin katsomisen paikka. SSS-tiimin tyrmäysiskua voi itkeä niin paljon kuin haluaa, mutta se ei poista oman pelin heikkouksia. Mikä petti kansalaisjärjestöjen strategiassa? Minusta kolme mokaa nousee ylitse muiden, viimeisen 15 vuoden ajalta: Ison Tarinan hallinta menetettiin, elinkeinoelämän kanssa ei saatu aikaan Kansallista Kestävän Kehityksen Kumppanuutta eikä modernin kehityspolitiikan edellyttämiä kosmopoliittisia arvoja saatu institutionalisoitua riittävän vankasti.

Isot Tarinat ovat maksimaalisten mielikuvien ylläpitämistä minimalistisella symboliikalla. Pelkkä nimi "James Bond" tai "Aku Ankka" herättää piinallisen vahvoja muistikuvia ilman muita selityksiä. Kehitysyhteistyön puolustuspuheissa Suomen osallistumista perustellaan lähes poikkeuksetta fraasilla "naisten aseman parantaminen tyttöjen koulutuksella". Se on todellakin vastaansanomaton peruste kehitysyhteistyölle. Ongelma on, että "naiset ja tytöt" -mantrasta ei ole tullut Isoa Tarinaa, vaan sen puutteen merkki. Kun kunnianarvoisa hän tai tuo lausuu maagiset sanat "kehitysyhteistyöllä Suomi edistää naisten asemaa tukemalla tyttöjen koulutusta", välähtääkö eteen kuva jota ei saa pois mielestä, tuntuuko se munaskuissa?

Järjestötiedotusta riittää, paljon erittäin laadukasta. Siitä ei ole kuitenkaan ollut vastavoimaksi somen "silliparvien" tarinoinnille. Yhdeksi perustarinaksi kehystä on verkossa muotoutunut hokema "ei yhtään lisää rahaa gepardihatuille". On hämmästyttävää, tai järkyttävää, kuinka 1970-luvulla valtansa huipulla vaikuttaneen, jo parikymmentä vuotta sitten kuolleen Kongo-Zairen diktaattori Mobutun, josta ei suomalaisissa koulukirjoissa puhuta lähes halaistua sanaa, naurettava hattu laukaisee 2010-luvun suomalaisten päässä vahvempia ajatuskulkuja kehitysyhteistyöstä kuin melkein mikään muu.

Millä järjestöt ovat kontranneet gepardihatun? Vaikea sanoa. Järjestöjen viestintä sirpaloituu ja hukkuu verkon massaan. Elitistiset tutkimusraportit ja lobbauspositiot vetoavat pienen aktivistijoukon oikeaan aivopuoliskoon, muut se jättää kylmäksi.

"Kylmä tosiasia on, että elinkeinoelämä ei tarvitse kehy-järjestöjä, mutta järjestöt tarvitsevat elinkeinoelämää yhä enemmän."

Vaikka se on helpommin sanottu kuin tehty, ilman pitkän jänteen strategista viestintäyhteistyötä kehy-järjestöt menettävät pelin lopullisesti. On luotava kuva, joka yhdistää miljoonan voltin iskevyydellä suomalaiset kehy-panokset maailman köyhimpien naisten aseman parantumiseen — samoin kuin aikanaan Paulig-tyttö hehkui räjähtävästi suomalaisen naisen etenemistä hyvinvointipolulla. Sellaisen päälle voi tarinoida isosti.

Järjestöjen ja elinkeinoelämän suhde on aina ollut jännitteinen. Sosialismi-kapitalismi-vastakkainasettelusta on ehkä päästy, mutta keskinäinen kyräily jatkuu. Elinkeinoelämä edellyttää sille koituvan konkreettista hyötyä kehitysyhteistyöstä. Järjestöt eivät voi sitä lähtökohtaisesti edelleen hyväksyä. Vaikka isommat, kehitysyhteistyötä ammattimaisesti tekevät järjestöt ovat aktiivisesti ryhtyneet rakentamaan omia yrityskumppanuuksiaan, se ei ole kuitenkaan johtanut järjestöjen yhteiseen strategiseen kehityskumppanuuteen elinkeinoelämän kanssa. Se on suuri moka ja nimenomaan järjestöjen epäonnistuminen.

Kylmä tosiasia on, että elinkeinoelämä ei tarvitse kehy-järjestöjä, mutta järjestöt tarvitsevat elinkeinoelämää yhä enemmän. Tämä saattaa olla katkera pilleri nieltäväksi, mutta sen tunnustaminen on viisauden alku. Haluttiinpa sitä tai ei, yritysten rooli kestävän kehityksen saavuttamisessa tulee korostumaan edelleen. Suomalainen(kin) elinkeinoelämä on viimeisen vuosikymmenen aikana osoittanut kasvavaa valmiutta ja halukkuutta tehdä yhteistyötä tavoitteen eteen: yhteiskuntavastuusta ja eettisyydestä on tullut megatrendi, pyramidin pohjalle tähtäävä BoP-kehitysliiketoiminta on tullut jäädäkseen, impact-sijoitustoiminta tekee tuloaan. Globaalista kestävästä kehityksestä on lähtemättömästi tullut yritysten perusintressi. Trendit merkitsevät sitä, että ilman vahvaa kumppanuutta yritysmaailman kanssa järjestöt riskeeraavat marginalisoitumisen yhdellä keskeisimmistä kehitysulottuvuuksista.

"Jos määrärahaleikkausten takana oli arvovalinta, se ei ollut hallituksen, vaan järjestöjen itsensä tekemä."

Kumppanuus ei tarkoita täydellistä yhteisymmärrystä kaikesta. Näkemys- ja painotuserot yritysten ja järjestöjen välillä säilyvät. Se on luonnollista ja toivottavaa. Parhaat kumppanuudet ovat itsenäisten ja voimakastahtoisten liittoja. Tärkeintä kumppanuudessa olisi kuitenkin sanojen muuttaminen yhteisiksi teoiksi: kun jostain sektorista syntyy yhteinen visio — esimerkiksi naisten ja tyttöjen koulutuksen tärkeydestä — kumppanuuden (ja vain sen) kautta voidaan ideoida ja toteuttaa lisää toimintaa päämäärän saavuttamiseksi, mikä on kummankin intressi. Yksittäisten järjestöjen ja kehitysaktivistien on valittava puolensa joko yritystoiminnan kriitikkoina tai yhteistoimijoina. Kumpiakin tarvitaan, mutta järjestöpolitiikan tasolla vaihtoehtona ei voi olla muuta kuin syvenevä ja laajeneva yhteistoiminta. Suomessa se ei ole vielä ottanut riittävästi tulta.

Last but not least, järjestöt ovat epäonnistuneet ehkä tärkeimmässä yhteisessä ponnistuksessaan, kehitysyhteistyön keskeisten arvojen sementoinnissa suomalaisiin instituutioihin. Epäonnistuminen tässä suhteessa on totaalinen, koska sitä ei ole edes kunnolla yritetty. Raa'asti voisi kääntää veistä haavassa: jos määrärahaleikkausten takana oli arvovalinta, se ei ollut hallituksen, vaan järjestöjen itsensä tekemä.

Tässä kohtaa moni varmaan raapii päätään: mitä ihmettä kolumnisti hourailee? Monessa maassa kansainvälistä kehitysyhteistyötä säädellään lailla. Näin muun muassa Belgiassa, Espanjassa, Etelä-Afrikassa, Koreassa, Luxemburgissa, Puolassa, Slovakiassa, Sloveniassa, Tanskassa, Tshekissä ja Yhdysvalloissa. Demokratiaa kunnioittavissa maissa kansalaisten enemmistön tärkeimmät arvot institutionalisoidaan ennen muuta lainsäädännössä.

Oikeusvaltioperiaatteen kulmakivi on, että laki muuntaa arvot normeiksi ja oikeuksiksi. Vaikka lainsäädäntöprosessi usein hidastaa toimintaa, sitä pidetään itseisarvona yhteiskunnassa riittävän arvokkaina pidetyille asioille. Kehitysyhteistyön "laillistaminen" on kiihtynyt 2000-luvulla. Se on tapahtunut useasta syystä.

Se helpottaa kehitysyhteistyön pitkän aikavälin harmonisointia EU-alueella. Kansalliset kehy-lait helpottavat kehitysyhteistyön syvempää integroimista kansainväliseen oikeuteen ja sen kehittyviin instituutioihin. Kehitysyhteistyön normittaminen lailla vahvistaa myös avunantajien ja -saajien välisen suhteen tasa-arvoistumista. Vaikka kehy-laki ei missään mullista maailmaa, se luo vahvimman pohjan globaalin kestävän kehityksen ponnistuksiin osallistumiselle — pitkäjänteisesti, tasapainoisesti, läpinäkyvästi ja ennakoitavasti.

Laki on laki ja budjetti budjetti. Edellisen muuttaminen vaatii enemmän aikaa, vaivaa ja poliittista pääomaa. Ja jos on laki, budjetin provisioiden on perustuttava lain pykäliin. Muuten budjettia voi leikata ja liimata niin kuin haluaa. Suomi kuuluu maihin, jossa lakia on perinteisesti arvostettu yli kaiken julkisen toiminnan pohjana: kaiken viranomaistoiminnan on perustuttava lakiin. Jos lakia ei ole, viranomainen ei tee. Kehitysyhteistyö on ollut mielenkiintoinen poikkeus. Viranomaisten toiminta on rahankäytön osalta perustunut yleisluontoiseen valtionapulakiin, mutta muuten kehityspolitiikkaa ei ole nähty oman lakinsa arvoisena toimintana.

"Jostain käsittämättöstä syystä kehy-laki ei ole kiinnostanut suomalaisia järjestöjä."

Voi olla, että järjestöillä on ollut hyvät syynsä jättää kehy-lakilobbaus pois agendaltaan. Niihin ei kuitenkaan voi kuulua asian realistisuus tai utopistisuus. Kehy-järjestöjen DNA:han kuuluu ajaa lähes mahdottomia asioita, esimerkiksi globaalia kestävää kehitystä tai köyhyyden poistamista. Jos ne jättävät arvojensa — puhumattakaan intressiensä — kannalta merkittävän, mutta liian haasteelliseksi nähdyn asian pois vaikutustavoitteistaan esimerkiksi vain siksi, että sille ei olisi kuluvalla vaalikaudella mahdollisesti riittävästi poliittista kysyntää, kyseenalaistaa se kaikki muutkin tavoitteet: miten nuo voivat vaatia sitä tai tätä pilvilinnaa maailmalla, jos ne eivät uskalla tarttua konkreettista härkää sarvista omalla etupihallaan?

On selvä, että aloitteen tekeminen kehy-laista tarjoaisi parhaan nyrkkeilykehän yhä intohimoisimmille suomalaisille kehityspoliittisille väittelyille. Kun puhutaan laista, puhutaan vakavasti koko yhteiskunnan oikeista arvoista. Kun puhutaan rahasta, puhutaan erityisintresseistä, jakopolitiikasta, niukkuudesta ja kaikesta muusta ikävästä. Siinä ei voi voittaa. Kehy-laki merkitsisi myös sitä, että kehityspolitiikan perustaso säilyisi vakaana hallituksen vaihdoksista ja kokoonpanoista riippumatta. Jokaisen valtaan nousevan koalition olisi suhteutettava kehityspoliittiset avauksensa lakiin ja sen aikaisempaan toteutukseen, ei pelkästään itse valitsemiinsa ideologisiin tai päivänpolitiikan argumentteihin.

Jostain käsittämättöstä syystä kehy-laki ei ole kiinnostanut suomalaisia järjestöjä. Nykytilanteessa se on kitkerä paradoksi. Kehy-leikkauksien voittajaksi julistettu, järjestöjen kritisoima, Finnfund on ainoa, ja sellaisenaan pieni osa, Suomen kehityspoliittista koneistoa, jonka olemassaolo ja toiminta perustuu lakiin: sillä on täysin omansa. Brutaaliksi johtopäätökseksi jää, että järjestöt ovat kovia kerjäämään ja saarnaamaan, mutta ovat menettäneet kykynsä vaikuttaa tehokkaasti tärkeimpien yhteiskunnallisten instituutioiden muuttamiseen.

Mikaan ei ole niin turhaa kuin spekulointi menneellä. Tehty mitä tehty tai jätetty tekemättä. Mutta tietyt tosiasiat paistavat peilistä silmään liian kirkkaasti. Jos järjestöt olisivat huolehtineet kunnolla edellä mainituista strategisista projekteista, ne eivät tänä päivänä ottaisi lukua kanveesissa.

Voi olla, että osa leikkauksista olisi tapahtunut joka tapauksessa. Varmaa kuitenkin on, että leikkauksista olisi neuvoteltu järjestöjen kanssa, ne olisi ajoitettu loivemmin ja niiden taso olisi ollut matalampi. Koska strategia sörssittiin, kävi niin kuin kävi. Tuli tyrmäysisku ja se jysähti perille täydellä voimalla. Ehkä virheistä opitaan. Aikaa ei kuitenkaan ole liiaksi. Kymmenen vuoden kuluttua kypsyvä uusi strateginen sato kylvetään tänään.

Kirjoittaja on kehityspoliittinen sekatyömies, joka on työskennellyt neljällä mantereella järjestöhankkeissa, yksityisellä sektorilla ja valtioiden välisessä yhteistyössä. Luukkanen asuu nykyään Johannesburgissa Etelä-Afrikassa.