Ennen suomalaisen kaupan hyllylle päätymistä norjalainen lohifile on käynyt Thaimaassa. Samoin Brasiliasta tuodaan Eurooppaan broilerinlihaa, ja eurooppalaista siipikarjan lihaa viedään Afrikkaan.

Mutta miksi norjalaisen lohen pitää matkata Aasiaan ja takaisin, osataanhan norjassakin kalaa fileoida? Suomen Elintarviketyöläisten Liiton liittosihteeri Henri Lindholm mukaan selitys kalojen kuljettamiseen on aasialaisen työvoiman alhainen palkkataso ja yritysten saamat veroedut.

Esimerkiksi Lion Capitalin omistama Findus jalostaa norjalaista lohta Thaimaassa vapaatuotantoalueella toimivassa tehtaassa. Siellä Norjasta tuodut kalat fileoidaan, tuodaan takaisin ja myydään norjalaisena lohena. "Tuotepakkauksesta löytyy pienellä maininta jatkojalostettu Thaimaassa", Lindholm sanoi.

Thaimaalaisessa tehtaassa norjalaisia lohia fileoivien työntekijöiden päiväpalkka jää Lindholmin mukaan noin kymmeneen euroon päivässä.

Broilerinlihaa Braliasta Eurooppaan ja Euroopasta Afrikkaan

Lohi ei ole ainoa elintarvikealan tuote, jota kuljetetaan paikasta toiseen pitkiä matkoja. Siipikarjatuotteet, erityisesti broilerin liha, oli toinen Lindholmin esimerkki, jonka hän toi esille puheenvuorossaan Suomen Ammattiliittojen Solidaarisuuskeskuksen seminaarissa keskiviikkona.

Brasilian on maailman suurin siipikarjanlihan viejä. Finnwatchin toukokuussa julkistetun raportin mukaan viime vuonna Brasilia vei siipikarjanlihaa 3,8 miljoonaa tonnia ja EU oli kolmanneksi suurin markkina-alue.

Lindholmin mukaan broilerinlihan tuonti Brasiliasta on johtanut siihen, että Euroopasta ja varsinkin Ranskasta dumpataan ylijäämäeriä Afrikan maihin. "Ghanassa paikallinen lihateollisuus on lähes hävinnyt."

Brasilian ohella Thaimaassa siipikarjateollisuus on merkittävä tuotannonala. Kummassakin maassa tehtaiden tuotanto-olosuhteet ovat äärimmäisen tehokkaat ja tuotteiden valvonta toimii hyvin. "Ei ole epäilystäkään, ettei niistä tuleva broilerinliha olisi kunnollista syötävää", Lindholm korosti.

Sen sijaan työtahti on viety äärimmilleen, mikä aiheuttaa työntekijöille toistuvia rasitusvammoja ja jopa työkyvyn menetyksiä lyhyessä ajassa. Finnwatch mainitsee raportissaan, että brasilialaisten ammattiliittojen mukaan jopa neljännes siipikarjateollisuuden työntekijöistä kärsii ammattitaudeista ja tapaturmista. "Luku on korkea verrattuna muihin aloihin tai kansainväliseen tasoon", Finnwatch kirjoittaa.

Monikansalliset yritykset valtaavat alaa

Elintarviketeollisuus on perinteisesti ollut kansallista, mutta monikansalliset yritykset valtaavat yhä laajemmin markkinoita. "Maailman sadan arvokkaimman brändin joukosta löytyy 14 elintarvikealaan liittyvää tuotemerkkiä, ja tuotemerkit ovat yhä suurempi osa yritysten arvosta", Lindholm totesi.

Näitä tuotemerkkejä ovat muun muassa Coca Cola, Nestlé, Pepsi ja Unilever. Eikä elintarvikealan monikansallisten yritysten toiminta ole mitään nappikauppaa, sillä Lindholmin mukaan prosentti yrityksistä tuottaa puolet alan liikevaihdosta.

Vaikka lähiruuasta, sen terveydellisistä ja ekologisista eduista, puhutaan paljon, Lindholmin mukaan mikään ei viittaa siihen, etteikö nykyinen kehitys jatkuisi. Taloudellisen voiton tavoittelu siirtää yhä enemmän tuotantoa kehitysmaihin, joissa työvoimakustannukset ovat pienet.

Eivätkä kaikki monikansalliset yritykset edes ole rikkaiden maiden yrityksiä. "Kiinasta on nopeaan tahtiin tullut elintarvikkeiden lisäaineiden, esimerkiksi askorbiinihappo, markkinajohtaja", Lindholm muistutti. Samoin Brasilia on lihateollisuuden johtavia maita.

Monikansallisten yritysten sijoittumisella kehitysmaihin on laajoja vaikutuksia. Esimerkiksi Indonesiassa monikansalliset yritykset ovat Lindholmin mukaan saaneet hallintaansa koko tuotantoketjun, mikä on ollut tuhoisaa useille indonesialaisille elintarvikealan yrityksille. Lisäksi yhä suurempi osa monikansallisten yritysten voitoista kanavoidaan ulos.

Työntekijöiden asemasta monikansallisissa yrityksissä Lindholm käytti esimerkkinä Unileverin omistamaa Liptonia, joka on maailman ylivoimaisesti suurin teen pakkaaja. Yritys työllistää Pakistanissa 7000 teen pakkaajaa. "Näistä vain 323:lla oli vakituinen työsuhde, kaikki muut olivat pätkätyöläisiä, jotka kutsuttiin töihin tarvittaessa", Lindholm mainitsi.

Kaiken lisäksi Lipton onnistui Lindholmin mukaan pääsemään eroon viimeisistäkin vakinaisista työntekijöistään lakkauttamalla Karachin tehtaan ja rakentamalla sen uuteen paikkaan.