Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen luonnonsuojeluliiton ja Siemenpuu-säätiön blogeissa.

Tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta.

Päässäni on uuden hallitusohjelman julkistamisesta lähtien soinut Pauli Hanhiniemen ja Kolmas nainen -yhtyeen kappale Hyvää ja kaunista. Kuulostaa nurinkuriselta, mutta oma jukeboksini piti kappalevalintaa täysin loogisena.

Ja nyt jukeboksini on jumissa.

Istuin toukokuussa juuri hallituksen leikkauslistojen julkistamisen aikoihin seminaarihuoneessa Palembangissa, Indonesiassa. Kuuntelin paikallisten ympäristöjärjestöjen esityksiä heidän työnsä tuloksista ja kohtaamistaan haasteista öljypalmu- ja selluyhtiöiden, kaivoshankkeiden ja laittomien hakkuiden piinaamassa saarivaltiossa. Samaan aikaan Suomen uunituore hallitus päätti leikata kehitysyhteistyöstä 300 miljoonaa euroa vuodesta 2016 alkaen.

Siemenpuu-säätiöllä, jonka perustajajärjestöihin myös Luonnonsuojeluliitto kuuluu, on tällä hetkellä 15 indonesialaista kumppanijärjestöä, joiden hankkeita tuetaan Suomen kehitysyhteistyömäärärahoista. Hankkeet ovat pieniä, mutta kuten sanotaan, pienistä puroista kasvaa suuri virta.

Järjestöjen yhteistyöllä pyritään siihen, että Indonesian viimeiset sademetsät ja niiden monimuotoisuus säilyvät, alkuperäiskansojen ja muiden metsistä riippuvaisten yhteisöjen maa- ja ihmisoikeuksia kunnioitetaan ja turvemetsien valtavat hiilivarastot pysyisivät maassa sen sijaan, että ne poltetaan hiilidioksidiksi ilmakehään.

Olin valtavan vaikuttunut järjestöjen omistautumisesta, sinnikkyydestä ja tarmosta, vaikka toimintaympäristö on moninkertaisesti haastavampi kuin meillä Suomessa. Suomikaan ei ole syytön Indonesian metsäkatoon, sillä palmuöljyä ja muita Indonesian luonnonvaroja himoitaan myös täällä.

Mutta nyt jouduimme kertomaan kumppaneillemme, että Suomessa ei enää uskota kehitysyhteistyön olevan tärkeää, ja rahoitusta tullaan jo ensi vuonna leikkaamaan noin 40 prosenttia. Se tarkoittaa loppua yli kolmannekselle kumppanuushankkeista.

Suomen viimeaikainen julkinen keskustelu kehitysyhteistyön ympärillä ei ole ollut hyvää eikä kaunista. Matti Kääriäisen aiheellisenkin kriittisestä kirjasta Kehitysavun kirous paisunut kohkaus on saanut valitettavia piirteitä, joista voi vetää joitakin johtopäätöksiä.

Kehitysyhteistyötä tekevät järjestöt eivät joko onnistu kertomaan oman työnsä vaikuttavuudesta riittävän hyvin tai tavoittamaan riittävän laajaa yleisöä. Liian moni suomalainen on sitä mieltä, että kehitysyhteistyö on turhaa tai jopa haitallista, ja sen pitäisikin perustua vapaaehtoisuuteen.

Pieni ripaus maailmantuskaa

Talousvaikeuksien, hyvinvointivaltion kriisiytymisen ja kuripolitiikan seurauksena omista ja saavutetuista eduista halutaan pitää kiinni. Kehitysyhteistyö on helppo kohde, jos jostain on pakko leikata. Indonesian tai Madagaskarin metsäkato, Nepalin maanjäristykset ja Somalimaan nälkää näkevät perheet ovat aika kaukana omasta kokemuspiiristä. Globaalin tasa-arvo- ja demokratiakehityksen sekä ympäristönsuojelun edistämisen yhteyttä Suomen turvallisuuteen tai tulevaisuuteen ei hahmoteta, vaikka ihmiset nykyään matkustelevat paljon ja ostavat marketista perulaisia avokadoja.

"Liian moni suomalainen on sitä mieltä, että kehitysyhteistyö on turhaa tai jopa haitallista ja sen pitäisikin perustua vapaaehtoisuuteen."

Moni ei myöskään ole kiinnostunut oppimaan kehitysyhteistyöstä tai sen vaikuttavuudesta, vaan muodostaa mielipiteensä täysin mielivaltaisesti.

Väitän, että kehitysyhteistyöhön kaikkein (rakentavalla tavalla) kriittisimmin suhtautuvat kehitysyhteistyön toteuttajat itse.

Mitä merkitystä työllämme ja tuellamme on? Kuka hyötyy, menevätkö veronmaksajien rahat nyt varmasti oikeaan paikkaan? Otammeko varmasti huomioon niin naiset, lapset, vammaiset kuin ilmastovaikutuksetkin? Voisinko toimia tärkeiksi kokemieni asioiden ja maailmassa havaittavien epäkohtien eteen myös muulla tavoin?

Kehitysyhteistyötä tuleekin kritisoida ja vaihtoehtoja hakea väsymättä. Tätä työtä kansalaisjärjestöt ovat tehneet jo pitkään, pyrkimällä puuttumaan esimerkiksi globaalien markkinoiden eriarvoistaviin ja köyhyyttä ylläpitäviin rakenteisiin, kehitysmaiden pääomapakoon ja monikansallisten yritysten aggressiiviseen verosuunnitteluun, tasa-arvoa ja työntekijöiden oikeuksia polkeviin lainsäädäntömalleihin sekä ilmastosopimusten sisältöön.

Pieni ripaus maailmantuskaa tekisi jokaiselle suomalaiselle, ja ainakin tälle maapallolle, hyvää.

Meidän vai teidän luonto?

Luonnonsuojeluliitto tekee kehitysyhteistyötä Madagaskarilla, joka asuttaa viittä prosenttia kaikista maailman tunnetuista eliölajeista. Metsiensuojelutyö tapahtuu kaukana eikä aikaa aina jää siitä raportoimiseen. Viestinnässä joudutaan keskittymään helppoihin aiheisiin, kuten puiden istuttamiseen tai söpöihin karvaisiin eläimiin, koska niillä on helpointa kerätä lisärahoitusta kumppaneiden työlle.

Myös luonnonsuojeluympyröissä kehitysyhteistyötä kritisoidaan voimakkaasti, sillä sen koetaan olevan pois oman luontomme suojelusta. Ilmastonmuutos, makeiden vesivarojen katoaminen, luonnonvarojen ryöstökäyttö, väestönkasvu ja kuudes sukupuuttoaalto ovat kuitenkin globaaleja ongelmia, jotka tulevat ennemmin tai myöhemmin puremaan meitä nilkkaan – vaikka tuntuisivat juuri nyt vain jonkun kaukaisen afrikkalaisen arjessa.

Kenen luonnosta, ympäristöstä ja hyvinvoinnista olemme siis kiinnostuneita? On turha vetää mukaan argumenttia "tulevista sukupolvista", sillä ongelmamme ovat jo täällä.

Suomeen suunnitellut kehitysyhteistyön leikkaukset tulevat lopettamaan tai kurjistamaan monen järjestön toiminnan. Globaalikasvatusta ja tietoa maailman epäkohdista tullaan saamaan yhä vähemmän, ja voimme käpertyä yhä syvemmälle oman hyvinvointiyhteiskuntamme rippeisiin.

Mistä se 300 miljoonaa euroa sitten on pois?

Jos Suomi lakkauttaisi esimerkiksi kaikki työ- ja elinkeinoministeriön tehottomiksi tai haitallisiksi arvioimat suorat yritystuet, voisimme säästää jopa 500 miljoonaa vuodessa. Lopettamalla oman auton työkäytön ylikompensoinnin saavutettaisiin 170 miljoonan euron vuosisäästöt. Fossiiliset polttoaineet saavat yhä yli miljardin vuodessa tukia, jotka haittaavat kestävää kehitystä.

Kansalaisjärjestöt taas saavat vuonna 2015 kehitysyhteistyötukea yhteensä 114 miljoonaa euroa, mikä on 0,06–0,08 prosenttia valtion menoarviosta. Nämä promillet tuottavat enemmänkin kuin unelmia onnesta.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton kehitysyhteistyökoordinaattori ja Siemenpuu-säätiön varapuheenjohtaja

Lue kehitysyhteistyöjärjestöjen vetoomus kansanedustajille: Ei köyhimmiltä
Allekirjoita vetoomus: Pelastetaan kehitysyhteistyö