Artikkeli on julkaistu alun perin Jari Lyytimäen sekä Ilmasto.orgin blogeissa.

Tuore energia- ja ilmastostrategian vaikutusten arviointi on hämmentävää luettavaa. Pitkälti ilmastotavoitteilla perusteltu politiikka on johtamassa siihen, että maamme hiilipäästöjen ja -nielujen yhteenlaskettu vaikutus ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen pysyy käytännössä nykytasolla vuoteen 2030.

Ei kai tässä näin pitänyt käydä.

Sekä koti- että ulkomainen tutkimus on entistäkin vakuuttavammin osoittanut, että ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitää vähentää tuntuvasti ja nopeasti. Suomen kaltaisilla paljon energiaa tuottavilla ja kuluttavilla mailla on erityisen suuri vastuu ja paljon mahdollisuuksia päästövähennyksiin.

Monilla sektoreilla kehitys onkin ollut kohtuullisen lupaavaa. Vaikutusten arvioinninin mukaan ongelmaksi ovat kuitenkin muodostumassa metsien lisääntyvät hakkuut. Lähivuosikymmenien aikana puun poisto metsistä kumoaa laskennallisesti päästövähennykset muilla sektoreilla.

Ongelmana ei ole se, etteikö metsistä riittäisi puuta. Metsiemme puuntuotanto on viime vuosikymmeninä lisääntynyt, ja puuta todennäköisesti pystytään tulevaisuudessakin kasvattamaan enemmän kuin sitä hakataan. Ainakin jos metsiä hoidetaan tunnollisesti ja tautien, tuholaisten ja sään ääri-ilmiöiden riskit pysyvät hallinnassa.

Puuntuotannollinen kestävyys ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita, että nykyinenkään puun käyttö olisi ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävällä tasolla, puhumattakaan ilmasto- ja energiastrategiassa haarukoidusta tavoitteesta, jonka mukaan puuta otettaisiin metsistä 80 miljoonaa kuutiometriä vuosittain.

Vaikutusten arvioinnin perusteella on selvää, että jos metsäluonnon suojelua ei tehosteta, hakkuutavoite vaarantaa metsäluonnon monimuotoisuuden. Yhtä selvää on, että metsien hiilinielu pienenee. Hiiltä varastoituu puuhun ja maaperään sitä vähemmän, mitä kiivaammin metsätyökoneet rouskuttavat hakkuutyömailla.

"Sopiva määrä vatulointia ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta."

Hiilinieluja pienentää erityisesti puun kertakäyttö, jossa puuaines poltetaan suoraan taivaan tuuliin tai hyödynnetään energiana vain lyhyen muunlaisen käytön jälkeen. Tämä on keskeinen ongelma, joka tuntuu jääävän vähälle huomiolle suomalaisessa energiakeskustelussa.

Omasta mielestäni oleellisinta olisi nähdä puun käyttö ensisijaisesti materiaalitaloutena ja vasta toissijaisesti energiataloutena. Mahdollisimman suuri osa puusta pitää saada pysymään talouden kierrossa mahdollisimman pitkään ja hyödyntää energiana vasta muun käytön jälkeen.

Rakennusten seinissä puu säilyy helposti vuosikymmeniä ja kohtuullisella huolenpidolla vuosisatoja. Ilmastonmuutoksen torjunnan näkökulmasta tällainen pitkäaikaistalletus voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin hiilivarantojen lisääminen jättämällä puuta kasvamaan ja aikanaan hiljalleen lahoamaan metsiin.

Kaiken kaikkiaan vaikutusten arviointi tarjoaa päätöksenteolle monipuolisen kattauksen tutkittuun tietoon perustuvia eväitä. Totisesti toivoisin, että poliitikot malttaisivat tutustua arvionnin tuloksiin ja reivata politiikan suuntaa sen mukaisesti. Parasta olisi ollut, jos arviointi olisi tehty jo ennen kuin strategia lyötiin lukkoon, vaikka tämä päätöksentekoa olisi jonkin verran myöhästyttänytkin. Sopiva määrä vatulointia kun ehkäisee hutilointia ja voi säästää suurelta tunaroinnilta.

Futwend-hankkeessa tarkastelemme lisää energiakeskustelun ihmeellisyyksiä uusiutuvan hajautetun energiatuotannon näkökulmasta.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Suomen ympäristökeskuksessa.