Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Nuorten Luonto -lehdessä 4/2013. Tilaa lehti täältä.

Joulun ja keskitalven aikaan on kautta aikain, niin esikristillisenä kuin kristillisenäkin aikana, liittynyt käsitys pyhästä. Talvipäivänseisauksen aikaa on pidetty voimallisena ajanjaksona, joka ihmisyhteisön tulee huomioida toimissaan ja elämänrytmissään.

"Vaikuttaa siltä, että olemme ajautumassa kauas juuri niistä asioista, jotka tekevät elämästämme arvokkaan ja elämisen arvoisen."

Kontrasti nykyaikaan on suuri. Voimakkaasti maallistuneessa yhteiskunnassamme ainoat pyhät asiat vaikuttavat olevan talouskasvu ja raha.

Kirkollisia pyhäpäiviä siirrellään kalenterissa huoletta viikonloppuun talouskasvun tieltä, mutta jouluun ei sentään vielä ole uskallettu kajota. Johtuneeko tämä siitä, että joulu on saatu perusteellisesti valjastettua markkinatalouden rattaiden osaksi?

Mitä tämä meille edelleen suotu lepokausi keskellä talvea maallistuneessa yhteiskunnassamme ihmisille merkitsee?

Kun pohdin joulun merkitystä itselleni, mieleeni palaa äitini kertoma tarina omasta lapsuuden joulustaan. 1950-luvun maalaiskodeissa lahjat tehtiin itse ja perheen lapset saivat jokainen yhden lahjan. Kun syksy eteni pidemmälle, isoäitini jäi iltaisin muiden nukkumaan mentyä puuhailemaan jotain salaperäistä. Aattoiltana salaisuus paljastui; isoäitini oli ommellut tyttärilleen upeat nuket. Lahja oli arvatenkin erittäin mieluisa ja teki äidistäni ikionnellisen.

Tässä lahjanukessa tiivistyy itselleni joulun syvin merkitys: lämpö, luovuus ja lähimmäisten sekä yhteisön muistaminen. Valitettavasti vaikuttaa siltä, että olemme ajautumassa kauas juuri niistä asioista, jotka tekevät elämästämme arvokkaan ja elämisen arvoisen.

Herää kysymys, minkä arvoinen on elämä, jossa tärkein tehtävämme yhteisössä on kuluttaminen? Voisimmeko tietoisesti alkaa muuttaa keskitalven juhlaa kohti sen alkuperäistä merkitystä?

Kirjoittaja on metsässä viihtyvä kulttuurintutkija.