Artikkeli on julkaistu alun perin Ympäristö-lehden numerossa 1/2014. Tilaa lehti täältä.

Ei kai kukaan ole vakavissaan suunnitellut tätä? Kysymys herää, kun istuu paikalleen pysähtyneessä ajoneuvossa Helsingin aamussa. Mikä on näiden loputtomien matelevien autojonojen tarkoitus? Siirtyminen mukavasti ja järkevästi paikasta toiseen se ei ainakaan ole.

"Mitkä meidän tänään hyvin tarkoituksin tehdyistä valinnoistamme ovat vuosisadan tai parin kuluttua osa raskaita rakenteita, joiden puristuksissa ihmiset silloin tuskailevat?"

Ehkä ihmiset hakevat näin läheisyyttä toisiinsa, vaikka vähän oudosti. Tai ehkä tähän ajaa halu pysytellä paikallaan, hidastaa elämänrytmiä ja toitotella torvea yhteiseksi iloksi.

Helsingin ruuhkat eivät ole mitään maailman metropoleihin verrattuna, juu, tiedän. Meillä on vielä hävettävästi matkaa maailman edistyneimpään kärkeen.

Ja juu, tiedän, että Suomessa on vain naurettavat pari kolme miljoonaa autoa, kun Saksassa suurin piirtein samankokoisella alueella on 55 miljoonaa. Tässäkin meillä junteilla on julmetusti petrattavaa. Pikkuruuhkat Helsingissä parin neliökilometrin alueella ovat yksinomaan autovihamielisten liikennesuunnittelijoiden syytä. Nämä keskustelun peruskuviot ovat kaikille tuttuja.

Huomaamatta jää kuitenkin usein historiallinen näkökulma: kuinka jo kauan sitten tehdyt valinnat ovat synnyttäneet nykytilanteen ja raskaat perusrakenteet, jotka säätelevät valintojamme tänään ja tulevaisuudessa. Rakenteita on hankalaa ja hidasta muuttaa.

Historia on painolastinamme joka päivä. Se ohjaa meitä enemmän kuin kuvittelemme tai haluamme myöntää. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, sitä varmemmin, mitä putkinäköisemmin koetamme sivuuttaa historian.

Todellisuus ei katoa silmät sulkemalla tai yhteen suuntaan tuijottamalla.

Jos Helsingin 1950-luvun päättäjillä olisi ollut käsitys tulevaisuuden auto- ja liikennemääristä, he olisivat valinneet toisin.

Ainakin ahtaassa kantakaupungissa liikkuminen perustuisi enemmän kävelyyn, pyöräilyyn ja korkeatasoiseen joukkoliikenteeseen. Myös taksi-, kuljetus- ja vuokra-autobisnes kukoistaisi. Lopputuloksena olisi mukavampi, taloudellisempi, ekologisesti ja esteettisesti kestävämpi kaupunkielämä.

Toisin kävi. Tulevaa ei ennakoitu, sen sijaan edettiin pienten askelten ratkaisuilla, raivattiin lisää tilaa kasvaville automäärille. Niin kauan kuin autoja oli vähän, kaikki toimi.

Kun pienten askelten politiikka lukkiutui päälle, lopputulos on sellainen, jota tuskin kukaan halusi. Miljardeja paloi, bulevardeista tehtiin moottoriteiden korvikkeita, elävä kaupunkielämä hukutettiin asfaltin ja autopeltojen alle, pyöräilijät työnnettiin jalkakäytäville ja kävelevä ihminen uhrattiin pyörien saaliksi. Kukaan ei viihdy, mutta muutoskin on äärimmäisen hankalaa.

Mitkä meidän tänään hyvin tarkoituksin tehdyistä valinnoistamme ovat vuosisadan tai parin kuluttua osa raskaita rakenteita, joiden puristuksissa ihmiset silloin tuskailevat?

Kirjoittaja on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa.