YK:n yleiskokouksen 70. istuntokausi alkoi syyskuussa yleisistunnolla, jossa kokoontuivat YK:n pääsihteeri sekä jäsenmaiden päämiehet. YK:n yleiskokouksen toiminta ei usein nouse otsikoihin eikä kokouksilla aina nähdä olevan suurta poliittista merkitystä. 55 vuotta sitten oli toisin, kun 17 vasta itsenäistynyttä maata otettiin alkusyksystä YK:n jäseneksi. Järjestön sisäiset valta-asetelmat muuttuivat kerralla.

YK oli perustettu toisen maailmansodan voittajavaltioiden kesken, ja aluksi uusia valtioita otettiin hyvin varovasti mukaan. 1950-luvulta lähtien kuitenkin uusien jäsenmaiden ottamista lievennettiin ja 1960-luvulla useat vasta itsenäistyneet siirtomaat pääsivät heti YK:n jäseniksi. Vuonna 1960 oli siirtomaavallan päättymisen huippuvuosi, kun Ranskan Saharan eteläpuoliset siirtomaat ja Belgian Kongo itsenäistyivät.

Vuodesta 1960 Euroopan ulkopuolisilla kolmannen maailman valtioilla oli YK:n yleiskokouksessa enemmistö. Maailmanjärjestön jäsenkunta muuttui samalla monipuolisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Uusista jäsenistä suuri osa oli vasta itsenäistyneitä entisiä siirtomaita. Yhtenäistä, suurvalloista riippumatonta liittoumaa ne eivät kuitenkaan YK:ssa saaneet aikaan. Kylmän sodan vaikutus YK:ssa alkoi kuitenkin vähetä ja pohjoinen‒etelä-vastakkainasettelu voimistui uusien jäsenmaiden myötä.

Jäsenistön muutos näkyi etenkin yleiskokouksessa, jossa kaikki YK:n jäsenmaat ovat edustettuina. YK:n yleiskokous sai uutta itsenäistä merkitystä 1960-luvun aikana. Yhdysvallat oli aiemmin pystynyt käyttämään yleiskokousta omien päämääriensä ajamiseen, mutta nyt se ei enää onnistunut. Tyytymättömyys kehitystä kohtaan kasvoi etenkin Yhdysvalloissa, ja suurvallat alkoivat käyttää turvallisuusneuvostoa kansainvälisten suhteiden ohjaamiseen.

Juuri itsenäistyneille maille kolonialismin purku oli erityisen tärkeä kysymys, ja ne ajoivat dekolonisaatiota aktiivisesti YK:n sisällä. Merkittävä saavutus siirtomaavallan purkamiseksi oli vuonna 1960 annettu julistus itsenäisyyden myöntämisestä siirtomaille ja niiden kansoille. Julistuksessa vaadittiin nopeaa päätöstä siirtomaavallalle ja se toimi pohjana lähivuosien intensiiviselle kampanjalle siirtomaiden itsenäistämiseksi. Julistuksessa vaadittiin kaikille itsehallintoa vailla oleville maille itsenäisyyttä, ja sen hyväksymisen jälkeen suurin osa jäljellä olevista siirtomaista itsenäistyi. Vaikka siirtomaiden oikeudet oli nyt kansainvälisesti tunnustettu, ei tie itsenäisyyteen ollut helppo. Levottomuudet, vallankumoukset ja kapinallisryhmät kuuluivat monen siirtomaan historiaan niin itsenäisyyttä tavoiteltaessa kuin itsenäistymisen jälkeenkin.

"Kansainvälinen paine sai siirtomaavallat luopumaan yksi kerrallaan siirtomaistaan."

Ajatus itsehallintoa vailla olevien maiden itsemääräämisoikeuden lisäämisestä ulottui jo YK:n perustamisvaiheeseen. YK:n peruskirjaan on kirjattu julistus, jossa YK:n jäsenet sitoutuivat kehittämään näillä alueilla itsehallintoa ja edistämään paikallisia oloja. Yleiskokouksessa kuitenkin törmäsivät usein sanamuotojen erilaiset tulkinnat, eikä sillä ollut välitöntä vaikutusta siirtomaiden itsenäistymiseen.

Kolmannen maailman maat käyttivät YK:ta välineenään edistäessään siirtomaajärjestelmän purkamista. Tukea ne saivat sosialistisilta ja myöhemmin myös puolueettomilta mailta. Siirtomaakysymys oli esillä etenkin yleiskokouksessa ja sen alaisissa komiteoissa, koska turvallisuusneuvostossa suurvallat pystyivät estämään päätökset. Portugali luopui eurooppalaisista siirtomaavalloista viimeisenä merentakaisista omistuksistaan, ja yleiskokouksessa painostus Portugalia kohtaan oli voimakasta. Vapautusliikkeet toivat yleiskokoukseen tietoa siirtomaiden huonoista oloista ja niiden omasta toiminnasta tilanteen korjaamiseksi. Yleiskokous oli eri osapuolien vaikutusareena, jossa ne pyrkivät oikeuttamaan omaa toimintaansa.

Yleiskokouksessa oli kuitenkin usein enemmän halua vaikuttaa tilanteeseen kuin todellisia mahdollisuuksia. Yleiskokouksella ei ole turvallisuusneuvoston käytössä olevaa pakotevaltaa, ja sen valta perustuu päätöslauselmiin, joista valtaosa jää vaille suurempaa merkitystä. Yleiskokouksen tekemillä julistuksilla on kuitenkin enemmän painoarvoa kuin tavallisilla päätöslauselmilla. Yleiskokouksen päätöslauselmiin kuitenkin vedottiin, kun avunanto siirtomaahallinnolle haluttiin lopettaa, ja niillä vahvistettiin vapautusliikkeiden oikeus itsenäisyyden tavoitteluun. Yleiskokous muodosti tärkeän keskusteluareenan ja samalla kyseenalaisti toistuvasti siirtomaavallan oikeutuksen. Kansainvälinen paine sai siirtomaavallat luopumaan yksi kerrallaan siirtomaistaan.

Vaikka siirtomaakysymyksen katsotaan usein olevan menneisyyden ilmiö, on YK:n yleiskokouksen ei-itsenäisten alueiden listalla edelleen 17 aluetta. Alueet ovat pääosin pieniä Euroopan maille kuuluvia saaria Tyynellä valtamerellä ja Atlantilla, mutta myös Marokon miehittämä Länsi-Sahara tavoittelee edelleen itsenäisyyttä. YK:n yleiskokouksen alaiset komiteat valvovat olosuhteita näillä alueilla sekä työskentelevät alueiden itsenäisyyden edistämiseksi. Suurta kansainvälistä huomiota eivät alueet kuitenkaan enää saa, eikä niiden itsenäisyyden puolesta kampanjoida aktiivisesti. Siirtomaakysymys onkin unohtunut kansainvälisestä keskustelusta lähes kokonaan.

Kirjoittaja on filosofian maisteri, joka on tehnyt pro gradu -tutkielmansa Portugalin siirtomaakysymyksen käsittelystä YK:n yleiskokouksessa.