Suomessa on tehty rakennemuutosta viimeiset 20 vuotta. Tarkoitus oli monipuolistaa suomalaista yritystoimintaa ja olla näin ketterämpi kansainvälisessä toimintaympäristön muutoksissa. Ovatko suomalaiset yritysjohtajat tunareita, kun vuodesta toiseen samat ongelmat jatkuvat?

Rakennemuutoksessa on taidettu mennä sieltä, missä aita on matalin. On onnistuttu lopettamaan, mutta ei aloittamaan juurikaan mitään uutta.

Eri teollisuudenalojen yritysjohtajat ovat rakennemuutoksen nimissä paketoineet kotimaisia tuotantolaitoksia. Julkisuudessa ihastelemme näitä tunteettomia palkkajohtajia, jotka tekevät "kipeitä" ratkaisuja.

Asiaa varmaan ovat auttaneet runsaat optioedut ja noin 20 pomon keskinäinen kerho, jossa ketään ei jätetä. He valitsevat toisiaan johtoelimiinsä, huolehtivat kultaisista kädenpuristuksista ja jopa siitä, ettei kerhon jäsen potkujen jälkeen menetä työsuhdeasuntoaan. Pahinta on, että työeläkelaitosten johtajat ovat kerhon hyviä haltijattaria.

Todellisuudessa Suomeen on luotu kaikki edellytykset rakennemuutokseen. Olisi pitänyt syntyä jotakin uutta, joka synnyttää kasvua, luo työpaikkoja ja tuo vientituloja. Tekijöitä ei kuitenkaan ollut, valittajia sitäkin enemmän.

Viime syksynä julkaistiin vuotuinen valtioiden kilpailukykyvertailu. Maailman talousfoorumi määrittelee valtioiden kilpailukyvyn toimintaympäristön kokonaisuudeksi. Se puolestaan kertoo maan tuottavuuden tason.

Suomi on pärjännyt vertailuissa hyvin, tällä kertaa tuli kolmas sija. Hyvä koulutusjärjestelmä oli vahvuutemme, parannettavaa oli uusimman teknologian hyödyntämisessä.  Hyvästä esimerkistä käy vaikkapa kompastelu sähköisissä potilastiedoissa tai resepteissä.

Suomi ei jää jälkeen tutkimuksen ja kehittämismenojen suhteen muista maista. Päinvastoin. Juhlapuheissa juuri tutkimukseen ja kehittämiseen uhratut rahat ovat niitä, joille tulevat menestykset rakennetaan. Tätä rahaa on ollut yllin kyllin käytettävissä aina 1990-luvun loppupuolelta asti.

Käytimme rahaa noin 7 miljardia vuonna 2012. Tällä päästiin noin 3,6 prosenttiin bkt-osuudesta ja maailmanvertailun kärkisijoille. Kolmen prosentin ylittäjiä ei kovin montaa ole. Euroopastakin vain Ruotsi ja Tanska, kumpikin jäävät jälkeen Suomesta.

Työvoimakustannuksilla tarkoitetaan työnantajien kaikkia menoja, jotka liittyvät henkilöstön palkkaamiseen. Erityisesti niin kutsutun verokiilan merkitystä työvoiman palkkaamisessa on pidetty suurena ongelmana. Verokiila koostuu tuloverosta sekä palkansaajan että työnantajan sosiaaliturvamaksuista. Kummassakaan Suomella ei mene huonosti! Sijoitumme EU-keskikaartiin. Eurostatin tilastojen lukeminen on hyvin avartavaa.

Entä kuinka Suomi ottaa veroina takaisin? Suomessa kulutusverot ovat EU-vertailussa korkeat samoin kuin ansiotulojen verotus. Yleisesti ottaen yhteisöverokannat EU:ssa ovat puolittuneet vuoden 1985 tasosta ja etenkin tuoreessa verovertailussa uudet jäsenmaat verottavat yrityksiä kevyesti.

Mutta, jos emme ensisijaisesti ole pyrkimässä Itä-Euroopan linjoille, Suomi sijoittuu vertailussa oikein hyvin. Mutta 592 yritysjohtajaa päätyvät aivan toisenlaiseen arvioon: "Korkeat työvoimakustannukset, vaikeudet saada osaavaa työvoimaa ja kireä yritysverotus vaikeuttavat yritysjohtajien mielestä pk-yritysten kehittämistä. Yritysten kilpailukykyä parantavilla toimilla on kiire"(EK 15.11.2012).

Lisähämmennystä aiheuttaa tullin tilasto, joka kertoo, että öljytuotteet olivat Suomen viennin tärkein kasvuala. Onko tosiaan kaikki osaamiseen panostaminen valunut kuin vesi hanhen selästä!

SAK:n vuoden alun kannanotto kiteytti hyvin tilanteen. Ongelma ei todellakaan ole kilpailukyvyn puutteessa vaan siinä, etteivät suomalaiset yritykset johtajineen ole kyenneet tuottamaan uusia tuotteita. Nokia-laakereille jäivät makaamaan niin Nokia kuin puoli Suomea.

Jälleen kerran Suomi on meidän tavallisten veronmaksajien ja kuluttajien varassa.  Tehtävämme on ylläpitää kotimaista kulutuskysyntää. Yritysten valitusvirren kertosäe ei vain muutu: rakennemuutoksen vuoksi palkkoja on alennettava, veroja kevennettävä ja valtion tukia kasvatettava – tai muuten on säästettävä.