Tämä kirjoitus on julkaistu alun perin Demo Finlandin sivuilla. Lue lisää täältä.

Nepalissa vieraillessani mieleeni muistui presidentti Urho Kekkosen SKP:n puheenjohtaja Aarne Saariselle lähettämä kirje vuodelta 1971, missä Kekkonen käsitteli kommunistisen puolueen tilaa. Kirjeessä Kekkonen kertoi, ettei ole mikään vallankumouksellinen teoreetikko, mutta poliittisena pragmaatikkona ajattelevansa niin, että Suomi ei ole sellaisessa vallankumouksellisessa esitilanteessa, että SKP:n vähemmistön harjoittama luokkakantainen ortodoksisuus ja sen mukana SKP:n eristäytyminen muusta yhteiskunnasta veisi tässä kehitysvaiheessa SKP:n asiaa eteenpäin.

Kekkosen mukaan vähemmistöläisten jyrkkä linja työskentelee koko ajan juuri tätä kehitystä vastaan. Ehkä he kykenevät yhdistämään SKP:n rivit yhtenäisiksi, mutta vastavaikutuksena on yhteistyön kariutuminen muiden puolueiden kanssa. SKP eristäytyy, ja vaikka sen kannatus olisi kovaakin, ei se yksinään kuitenkaan olisi tarpeeksi voimakas, eikä sellaisen kanssa kukaan halua olla yhteistyössä.

Miksi tämä muistui mieleeni. Nepalissa oli pidetty parlamenttivaalit, joissa maolaiset olivat saavuttaneet 40 prosentin kannatuksen, minkä jälkeen heidät oli jätetty muiden puolueiden toimesta pois hallituksesta. Tapausta hyvin kuvaavaa oli, että parlamentin 24 puolueesta 22 olivat löytäneet toisensa ja muodostaneet hallituksen keskenään. He olivat siis jättäneet yhteistyökyvyttömän, vaikkakin suurimman puolueen, pois maan hallituksesta. Tämän johdosta maolaiset järjestivät pari kertaa kuukaudessa suuria, jopa 200 000 hengen mielenosoituksia pääkaupungissa Katmandussa. Mielenosoittajien keinovalikoimiin kuului teiden tukkiminen ja lentoliikenteen eristäminen, mikä vaikeutti tietenkin kaikkien tavallisten ihmisen päivittäistä elämää. Ymmärrystä mielenosoittajien toimille oli paikallisilta kauppiailta vaikea löytää keskeltä kiireisintä matkailusesonkia.

Pyrkiessämme ymmärtämään maolaisten toimintaa meidän on muistettava, että Nepal on yksi maailman köyhimmistä ja vähiten kehittyneistä valtioista. Maaseudulla elää paljon ihmisiä, joiden elämää erilaisilla kehitysyhteistyöprojekteilla on onnistuttu merkittävästi parantamaan. Suomalaisjärjestöjen projekti on koskenut sadeveden parempaa talteenottamista ja saamista päivittäiseksi talousvedeksi, saksalaisten puolestaan aurinkoenergian hyödyntämistä valaistuksen saamiseksi. Aiemmin veden hakemiseen on mennyt päivittäin useita tunteja, eivätkä lapset ole nähneet lukea läksyjänsä auringon laskettua. Kehitysyhteistyössä ja demokratiakehityksessä on kyse on juuri näin pienistä asioista – mahdollisuuksien tasa-arvosta.

Kirjoittaja on Kokoomuksen poliittinen suunnittelija ja Demon hallituksen jäsen.