Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Lapsen Maailma -lehdessä 4/2013. Tilaa lehti täältä.

Professori Mats Utas Uppsalan yliopiston Pohjois-Afrikan Instituutista on tutkinut lapsisotilaiden elämää viisitoista vuotta muun muassa Liberiassa, Sierra Leonessa, Norsunluurannikolla ja Somaliassa.

Eräällä matkallaan Liberiassa hän tutustui poikaan nimeltä Benjamin "Bone Crusher" (Luunsärkijä). Poika kertoi Utasille taistelleensa sodan aikana Liberian Isänmaallisessa Rintamassa (NPFL) ja vartioineensa Gantan laitakaupungilla tarkastuspistettä. Lisänimensä hän oli kuulemma saanut erityisestä raakuudestaan. Poika kertoi Utasille yksityiskohtaisen tarinan, kuinka hänet oli pakotettu mukaan taisteluun. Hän kertoi päälliköistä, jotka vaativat lapsia käyttämään raakaa väkivaltaa ja myös siitä, kuinka päälliköiden ja lapsisotilaiden välille muodostui usein vahva isä-poika-suhde.

Muutaman viikon kuluttua Utas kuuli Benjaminin naapureilta, ettei tämä ollut koskaan ollut taistelijana NPFL:ssä, eikä muutenkaan osallistunut mihinkään sotatoimiin. Pian Benjamin myönsikin, että oli keksinyt tarinan isänsä ehdotuksesta. Entisenä lapsisotilaana hän olisi päässyt kansainvälisten avustusjärjestöjen järjestämään jälkihoito-ohjelmaan, jossa lapsista huolehditaan ja heidät koulutetaan ammattiin. Tuolloin hän olisi voinut tukea myös isäänsä taloudellisesti. Isä ja Benjamin olivat ajatelleet, että valkoisena miehenä Utas olisi ohjannut ilman muuta Benjaminin mukaan ohjelmaan.

Uhritoimijat

Mats Utasin mukaan usein sotaa käyvissä maissa lapset, jotka eivät ole ottaneet osaa sotatoimiin, uskottelevat kansainvälisille avustusjärjestöille ja tiedotusvälineille olevansa entisiä lapsisotilaita, uhreja, jotka on pakotettu mukaan sotimaan. Tämä on lasten hyväksi havaitsema keino päästä mukaan avustus- ja jälkihoito-ohjelmiin.

Utas käyttää tästä lasten selviytymiskeinosta nimitystä uhritoimijuus (victimcy). Hänen mukaansa myös osa niistä lapsista, jotka todella osallistuvat sotatoimiin, liittyvät taisteleviin ryhmiin useammin omasta tahdostaan kuin pakotettuina.

Kansainväliset avustusjärjestöt saavat puolestaan erityistä kunniaa siitä, että ne "pelastavat" entisiä lapsisotilaita ja auttavat heitä kasvamaan yhteiskuntakelpoisiksi kansalaisiksi järjestämänsä koulutuksen avulla.

Tiedotusvälineille välittyy usein kuva, että lapsisotilaat ovat aina uhreja, jotka on pakotettu mukaan taisteluihin.

"Alussa voikin olla niin, että poika on ensin pakotettu lähtemään mukaan, mutta sitten hän alkaa pelätä oman ja perheensä turvallisuuden puolesta ja tulee lojaalimmaksi komentajilleen."

Suurin osa lapsista lähtee mukaan vapaaehtoisesti, mutta tässä on alueellisia eroja. Lapset liittyivät taistelujoukkoihin useammin vapaaehtoisesti Sierra Leonen ja Liberian sodassa kuin esimerkiksi Pohjois-Ugandassa. Sodan päätyttyä lapset vakuuttavat kuitenkin perheilleen ja yhteisöilleen taistelleensa pakotettuina, koska muuten ne eivät hyväksyisi heitä varauksetta takaisin jäsenikseen.

Traumojen kierrätystä

Mats Utas arvostelee tapaa, jolla jotkin kansainväliset avustusjärjestöt tekevät sodasta toipuvissa maissa traumatyötä. "Äärimmäistä väkivaltaa kohdanneiden ihmisten kanssa saatetaan tavata muutaman kerran ja soveltaa heihin yksinkertaisia länsimaisia hokkuspokkus-temppuja."

Kun jokainen uusi maahan tuleva avustusjärjestö aloittaa oman traumatyönsä samojen ihmisten kanssa, näiden ihmisten traumoja kierrätetään järjestöltä toiselle.

Kansainväliset avustusjärjestöt tekevät yleensä hyvää työtä auttaakseen ihmisiä palaamaan takaisin normaaliin elämään. Jotkin järjestöt toteuttavat kuitenkin eri maissa täsmälleen saman ohjelman ilman, että olisi etukäteen paneuduttu kyseisen maan kulttuuriin, erityisoloihin tai sen hetkisiin tarpeisiin. Järjestöjen pitäisikin siksi tehdä ehdottomasti yhteistyötä paikallisten ihmisten kanssa.

"Jos sama ohjelma toteutetaan Sierra Leonessa ja Sri Lankassa, ei systeemi voi toimia. Joissakin maissa entisistä lapsisotilaista on järkevää kouluttaa vaikkapa mekaanikkoja ja puuseppiä, mutta jossakin toisessa maassa sellaisille ammateille ei ole mitään käyttöä, Utas muistuttaa."

Lapsi alkaa toteuttaa uhrin roolia

Tutkija Kirsi Pauliina Kallion tutkimusalueena Tampereen yliopistossa on lapsuuden tutkimus ja ihmismaantiede. Hänen mielestään Utasin näkemys lasten uhritoimijuudesta on mielenkiintoinen.

Toimijuus mielletään yleensä osallistavaksi ja valtaistavaksi. Lasten ja nuorten toimijuutta tukevan kasvatuksen merkitystä korostetaan jopa YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksessa. Kallio muistuttaa, että toimijuus ja osallisuus eivät liity automaattisesti hyviin asioihin. Lasten toimijuudessa täytyy aina ottaa selvää, mihin se tähtää. Esimerkiksi uhritoimijuus voi näyttäytyä lapselle itselleen palkitsevana. Se voi olla hänelle sillä hetkellä ainoa tie, jonka kautta hän pystyy toimimaan.

"Mutta meidän kannaltamme tämä toimijuus näyttäytyy sellaisena, ettemme voikaan sitä hyväksyä. Jos lapsi itse kovasti kiinnittyy tarinaansa, voi hän alkaa toteuttaa uhrin roolia", Kallio sanoo.

Hänen mielestään kansainväliset avustusjärjestöt voisivat auttaa sotaa käyvien maiden lapsia paremmin, jos ne näkisivät heidät yleisemmin lapsina, eivät vain lapsisotilasuhreina.

Ongelmallista on se, että näissä maissa koulutus ja työ ovat usein ainoa väylä, jonka kautta lapsi voi päästä mukaan yhteiskuntaan. Jos järjestö auttaa lasta saamaan työtä, tukee se silloin myös lapsityövoiman käyttöä.

"Mutta jos lapsia kielletään tekemästä työtä, he eivät myöskään saa mistään elantoa eivätkä koulutusta. Ei ole helppoa päättää, mitä lapsi tarvitsee erilaisissa olosuhteissa."