Artikkeli on julkaistu alun perin Pelastakaa Lapset ry:n blogissa.

Tämä kuva otettiin vain 50 päivää sitten Ugrachandin kylässä Kavressa, noin tunnin ajomatkan päässä Kathmandusta.

Kuvassa on Anish Shvestha, 13 vuotta, hänen ukkinsa ja minä. Taustalla näkyy Kavren kauniit vuoristomaisemat. Silloin kaikki oli vielä hyvin ja aurinko paistoi. Kaikkia meitä nauratti ja vähän nolottikin tämän kuvan otto.

Olin työmatkalla Nepalissa maaliskuussa ja sillä reissulla tapasin Anishin ja hänen ukkinsa. Usein suurimman osan työmatkoistani vietän kokouksissa ja neuvotteluissa. Matkojeni kohokohta on kuitenkin aina se, kun tapaan hankkeidemme hyödynsaajia – niitä ihmisiä, joiden elämään tukemme on jollain tavalla auttanut.

Haastattelin Anishia ja hänen ukkiansa tunnin heidän pienessä pihassaan. Jaloissa pyöri muutama pieni naapurin vuohi, joita ukki hoitaa pientä palkkiota vastaan ja joita Anish nyt välillä hätyytteli pois. Ajatuksena oli silloin, että voisimme joskus kertoa heidän tarinansa tukijoillemme joko lehdessämme tai kirjeessä. Koskaan en ajatellut että palaisin heidän tarinaansa näin pian.

Anish kertoi minulle, kuinka hänen vanhempansa olivat eronneet ja menneet tahoillaan uudelleen naimisiin ja asuivat nyt Kathmandussa. Anish ei ole kuullut äidistään vuosiin, isä on silloin tällöin harvakseen käynyt tervehtimässä omaa isäänsä ja Anishia. Anish asuu nyt ukkinsa kanssa kahdestaan kylän tuella rakennetussa pienessä, heiveröisen näköisessä tiilimökissä. Anishin ukki käy vielä töissä pelloilla mutta pari vuotta sitten rahat ja ruoka olivat niin lopussa että ukki joutui ottamaan Anishin pois koulusta ja laittamaan sukulaisten pieneen kauppaan töihin kolmen tunnin päähän Ugrachandista.

"Kun perhe keikkuu köyhyysrajalla päivittäin, pienelläkin katastrofilla voi olla suuria, pitkäaikaisia vaikutuksia, jotka jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen."

Siellä Anish raatoi aamusta iltaan pienellä palkalla ja usein ilman ruokaa, kunnes lastensuojeluhankkeemme työntekijät kuulivat hänestä ja saivat hänet takaisin kotiin ja tukemamme koulurahaston piiriin, jonka tuella Anish voi käydä koulunsa loppuun. Nyt Anish on taas takaisin koulussa, ukki oli saamassa ensimmäisen eläkkeensä ja mikä tärkeintä ukki ja Anish yhdessä, joten elämä oli viimeinkin hyvällä mallilla ja tulevaisuus näytti valoisalta. Keskustelimme myös jalkapallosta (siitäkin aiheesta löytyy minulta asiantuntijuutta 8-vuotiaan poikani ansiosta) ja Anish kertoi, kuinka hän käy katsomassa jalkapalloa naapurin televisiosta, kun opiskeluiltaan ehtii.

Heidän tarinansa kosketti minua syvästi ehkä senkin takia, että olen itsekin mummoni kasvattama. Näin kuinka tärkeä ukki on Anishille ja minua ilahdutti. Sitä kuitenkin jäin miettimään, että entäs jos Anishin heiveröiselle, vahvalle ukille tapahtuu jotain – mitäs sitten – tällä pojalla kun ei ole ketään muuta.

Kun nyt katselen uutisia Nepalin maajärjestyksen tuhoista ja näen kuvia kaikista tutuista paikoista ja maisemista, mietin Anishia ja hänen ukkiansa. Ovatko he vielä elossa? Ugrachandin kylä on yksi niistä sadoista pienistä kylistä Kathmandun ulkopuolella, joiden tilanteesta tiedämme vielä vähän. Sen kuitenkin tiedämme, että Kavrekin alueella maajäristys teki valtaavaa tuhoa. Onko heidän heiveröinen, vastarakennettu talonsa vielä pystyssä? Jos ei, missä he asuvat? Onko heille ja ruokaa ja vettä? Ovatko avustustyöntekijät edes päässeet perille kylään? Muistan että tie Ugrachandiin on jopa normaaleissa oloissa haastava ja sadekauden aikana jopa mahdoton. Mietin, joutuuko Anish taas kerran lopettamaan koulun ja menemään töihin? Onko hänen kouluaan edes olemassa? Entäs nyt?

Kaikkein köyhimmät, kuten Anish ja hänen ukkinsa ovat haavoittuvimmissa asemassa katastrofeissa. Kun perhe keikkuu köyhyysrajalla päivittäin, pienelläkin katastrofilla voi olla suuria, pitkäaikaisia vaikutuksia, jotka jatkuvat pitkälle tulevaisuuteen. Anishin tulevaisuus näytti valoisalta vielä kuukausi sitten. Toivon, että se näyttää tuellamme valoisalta vieläkin.

Kirjoittaja on Pelastakaa Lasten Grants and Business Development Manager.