Artikkeli on julkaistu Afrikan sarvi -lehden numerossa 1/2014.

Uskonnolliset liikkeet ja yhteisöt ovat paradoksiyhteisöjä. Ne tuottavat jäsenilleen paljon hyvää, esimerkiksi turvallisuutta, yhteisöllisyyttä ja jatkuvuutta. Samalla ne ovat kuitenkin alttiita väkivallalle, jota perustellaan uskonnollisilla tekijöillä.

Islam tulee monien mieleen silloin, kun puhutaan uskonnollisten liikkeiden väkivallasta. Islamilaisia liikkeitä ja yhteisöjä pidetään usein väkivaltaisina – ei ainoastaan muita, vaan myös omia jäseniään kohtaan. Esimerkiksi kunniamurhat, tyttöjen sukupuolielinten silpomiset ja muut erityisesti naisiin kohdistuvat väkivallan muodot ovat tulleet median kautta tutuiksi suomalaisillekin.

Uskonnollisten liikkeiden väkivaltaa ei tarvitse kuitenkaan mennä etsimään kaukaisista muslimimaista tai esimerkiksi Eurooppaan muuttaneista diasporayhteisöistä. Myös kristillisten tai kristillisperäisten ryhmien sisäinen väkivalta on merkityksellinen ilmiö. Katolisen kirkon inkvisitio ja noitavainot ovat verinen muistutus kristinuskon historiasta.

Kyse ei ole kuitenkaan vain historiaan sijoittuvista tapauksista. Uskonnollisesti perusteltua väkivaltaa omia jäseniä kohtaan on löydettävissä yhä edelleen. Mitä tiiviimpi yhteisö on kyseessä, sitä enemmän se vaatii oikeaoppisuuden ylläpitämistä sekä puhtauden ja rajojen vartiointia. Tämä sisältää väistämättä vallankäyttöä ja hallintaa – ja samalla myös väkivaltaa tai sen uhkaa.

"Uskonnollisten liikkeiden väkivaltaa ei tarvitse mennä etsimään kaukaisista muslimimaista tai esimerkiksi Eurooppaan muuttaneista diasporayhteisöistä. "

Väkivalta ei ole autonominen ilmiö sosiaalisissa suhteissa. Se pitää nähdä suhteessa vallan ja hallinnan mekanismeihin. Hannah Arendtin mukaan silloin, kun valta ja hallinta ovat vaakalaudalla, väkivalta nousee esille. Väkivalta on instrumentti, jolla vallan ja hallinnan asetelmia ylläpidetään.

Uskonnollisten ryhmien sisäisen väkivallan kannalta tämä merkitsee sitä, että väkivallalla on suora yhteys yhteisöä ylläpitäviin vallan ja hallinnan rakenteisiin ja mekanismeihin. Väkivalta ja sen uhka ennaltaehkäisevät liikkeen jäsenten nousemista yhteisön sisäistä järjestystä vastaan. Väkivalta palauttaa myös yhteisön status quon tilanteissa, joissa joku on pyrkinyt toimimaan vastoin tätä järjestystä.

Usein väkivallaksi määritellään asiat, jotka uhkaavat konkreettisesti ihmisen henkeä tai fyysistä koskemattomuutta. Esimerkiksi edellä mainitut kunniamurhat tai tyttöjen sukupuolielinten silpomiset on helppo tulkita fyysisenä väkivaltana.

Suomalaisissa kristillisissä liikkeissä ei ole nykyaikana tavattu tappoja, murhia tai muita vakavia fyysisen väkivallan tekoja, jotka olisi perusteltu uskonnon kautta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö uskonnollisesti motivoitua fyysistä väkivaltaa olisi.

Fyysinen väkivalta voidaan ymmärtää myös uskonnollisten rakenteiden tuottamana asiana, jossa väkivallan seuraukset tulevat hitaammin ja vähemmän ilmeisesti esiin. Tästä on esimerkkinä vanhoillislestadiolaisuuden ehkäisykiellon merkitys naisen henkeä potentiaalisesti uhkaavana asiana.

Fyysiseen väkivaltaan nivoutuu läheisesti myös henkinen väkivalta. Se voi olla muun muassa ahdistelua, pelon tuottamista tai hyljeksintää. Esimerkiksi Jehovan todistajista eronneiden karttamiskäytäntö voi tuottaa joillekin ihmisille vakavia vuosikymmeniä kestäviä henkisiä vammoja. Toisaalta vanhoillislestadiolaisten piirissä niin sanotut hoitokokoukset eli julkinen sielunhoitomenettely on liikkeen itsensäkin toimesta määritelty väkivallaksi. Henkinen väkivalta voi pahimmillaan konkretisoitua myös itsemurhina.

On selvää, että islamilaiset ja kristilliset ryhmät ovat monella tavoin erilaisia. Väkivallan logiikka ei kuitenkaan välttämättä eroa olipa kyse meille tutuista uskonnonharjoittajista tai vieraista ryhmistä. Vertaileminen saattaakin antaa uudenlaista ymmärrystä ilmiön kokonaisuudesta. Ei voi myöskään unohtaa, että väkivallan tutkiminen on aina myös väkivaltaa vastaan taistelemista.

Lähde: Arendt, Hannah (1970). On Violence. Harcourt, Brace & World, Inc: New York.

Kirjoittaja toimii politiikkatieteiden yliopistonlehtorina Lapin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa on keskittynyt uskonnon ja politiikan välisiin suhteisiin, uskonnollisiin yhteisöihin, hengelliseen väkivaltaan ja Lähi-idän politiikkaan.