Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Rauhan Puolesta -lehden numerossa 3/2013.

Nato-keskustelussa laineet lyövät jälleen kerran korkealla. Viimeksi presidentti Sauli Niinistö nosti esiin Naton kyberuhkien torjunnassa. Hiljainen hivuttautuminen Naton kylkeen jatkuu, samoin kuin jääräpäisen kansan mielipiteiden muokkaus Nato-yhteensopiviksi. Armeijahan on oman osansa jo pitkälti tehnyt, ja sen piiristä tulevien kannanottojen valossa ainakin ylin johto on yhteensovittanut myös oman päänsä Nato-akselille.

Nato-keskustelu tuntuu kulkevan samoja uomia kuin aikoinaan keskustelu Suomen EU-jäsenyydestä – hitaasti hivuttamalla ja uhkakuvia levittämällä mielipideilmastoa muokaten. Oleellista tässäkin keskustelussa olisi ymmärtää se, ettei jäsenyys Natossa, niin kuin ei EU-jäsenyyskään, realisoi uhkakuvia välittömästi. Nykyisen eurokriisin siemenet kylvettiin kauan sitten, vastustajien varoituksista huolimatta. EU- ja europäätökset eivät tuolloin tietenkään välittömästi toteuttaneet uhkakuvia. Mutta nyt niitetään mitä tuolloin kylvettiin. Kyyti on kylmää ja euron valuviat myönnetään vihdoinkin käytännössä kaikkien suulla.

Nato-jäsenyys pitää sisällään samanlaiset vaaran elementit, vaikka poliittinen eliitti ei Nato-jäsenyyden tuomia mahdollisia haittoja tai uhkakuvia näytä tässä euforiassa pohtivan. Kansalaiset tuntuat olevan pitkälti eri linjoilla. Rauhanpuolustajien Nato-paneeliin Tampereella (sivu 8–10) osallistunut entinen valtiosihteeri Risto Volanen kiteytti nykyisen sapelinkalistelupolitiikan vaarat selkeästi Ylelle antamassaan haastattelussa:

"Me suomalaiset istumme maantieteellisesti Venäjän elinhermolla. Meidän viisautemme on aina ollut se, ettemme kutsu omalle alueellemme sellaisia voimia, jotka kriisitilanteessa olisivat Venäjän vihollisia. Tämä on edelleen hyvä viisaus."

Nato-jäsenyyden puolestapuhujat ovat usein toitottaneet edustavansa avointa ja ennakkoluulotonta keskustelua. Valitettavasti se on heidän taholtaan tarkoittanut pääasiassa Nato-propagandan levittämistä ja yksittäisten merkittävien päätösten vähättelyä. Tästä esimerkkinä eduskunnan päätös tammikuussa 2002 lähettää 50 suomalaissotilasta arviolta 3–6 kuukaudeksi Afganistaniin. Yli 10 vuotta myöhemmin suomalaisjoukkoja on edelleen maassa sisällissodan osapuolina.

Pahoin pelkään, että päätös osallistua Islannin ilmatilan valvontaan, tai sen harjoitteluun Nato-johdon alaisuudessa, on jälleen yksi päätös, jonka vähättely on tarkoituksenmukaista politiikkaa, jolla tietoisesti pimitetään kansalta tasaisen varmasti, mutta sammutetuin lyhdyin kulkeva Nato-juna.

Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien toiminnanjohtaja.