Artikkeli on alun perin julkaistu Kirkon Ulkomaanavun verkkosivuilla.

Rajip Ratna Buddhacharyalla, 26, ei ollut aavistustakaan, mikä häntä odotti, kun hän otti vastaan työn Kirkon Ulkomaanavun insinöörinä.

Nepalin maanjäristyksen jälkeen Kirkon Ulkomaanapu sai maan hallitukselta tehtäväkseen rakentaa bambusta 170 väliaikaista koulurakennusta korvaamaan vaurioituneita ja tuhoutuneita kouluja. Osa kouluista rakennettiin pääkaupungin Kathmandun lähimaastoon, osa Nepalin maaseudulle.

Urakkaa varten Ulkomaanapu palkkasi 14 nuorta nepalilaista insinööriä johtamaan rakennustyömaita.

Buddhacharyalle lankesi yksi haastavimmista tehtävistä: pystyttää kahdeksan väliaikaista koulurakennusta Gimdin alueelle, noin viiden tunnin ajomatkan päähän Kathmandusta.

Tehtävän vaikeus alkoi selvitä Buddhacharyalle matkalla Gimdiin.

"Tie Gimdiin oli hyvin pelottava!" hän sanoo. Kapea, kuoppainen tie kulki rotkojen reunaa. Pitkin matkaa näkyi maanjäristyksen ja jälkijäristysten aiheuttamien suurten maanvyörymien jälkiä.

Koulut tiettömien taipaleiden takana

Perillä odotti lisää haasteita. Gimdin talot olivat kaukana toisistaan vuorten rinteillä, ja kännykkäverkko toimii vain muutamassa paikassa.

"Kommunikointi oli iso ongelma. Kännykät olivat hyödyttömiä. Huutelin koululta yli laakson, kun minulla oli jollekin asiaa", Buddhacharya kertoo.

Huutelemisesta kesti usein pari tuntia, ennen kuin kutsuttu ehti paikalle.

Väliaikaiset koulut rakennettiin tuhoutuneiden koulujen viereen. Kouluista vain kolme oli tien varrella. Lopuille viidelle rakennustarvikkeet piti kantaa.

"Nukuin ovet auki, jotta olisin pystynyt juoksemaan nopeasti ulos."

"Yhteen kouluun vievä polku ei ollut edes kahden ihmisen levyinen. Reunan takana avautui kauhea pudotus. Toiseen kouluun oli kuuden tunnin kävely, ja siellä maakin oli niin kivistä, että kuokkamme ja lapiomme hajosivat."

Välillä Buddhacharya sai mukaansa oppaan, toisinaan hän joutui kävelemään itsekseen. Useammankin kerran hän eksyi vuoristoviidakoissa. Ei auttanut kuin kiivetä korkeimman kukkulan laelle katsomaan, minne suuntaan matkaa piti jatkaa.

Kerran Buddhacharya pelästyi tiikerin olevan hänen jäljillään.

"Metsästä kuului kahinaa. Nostin maasta tukevan kepin. Ääni kuului uudelleen. Pusikosta tuijotti peura."

Nepalin maaseudun karu todellisuus

Nepalin maaseudun karu todellisuus alkoi paljastua kaupunkilaispojalle. Sähköä oli satunnaisesti. Ruoaksi oli pinaattia ja huonolaatuista riisiä.

Hän kävi kylän pienessä terveyskeskuksessa hakemassa apua ihottumaan. Apua ei löytynyt.

"Terveyskeskuksessa ei ollut oikein minkäänlaisia lääkkeitä, ei edes salvaa ihottumiin."

Kylässä elettiin pelossa. Jälkijäristykset seurasivat toistaan, eivätkä monet kyläläiset uskaltaneet nukkua vaurioituneissa kodeissaan.

"Minäkään en tiennyt nukkuako teltassa vai talossa. Lopulta teltassa nukkuminen kävi niin raskaaksi, että muutin tyhjillään olevaan rakennukseen. Mutta nukuin ovet auki, jotta olisin pystynyt juoksemaan nopeasti ulos."

Ja sitten oli vielä ongelma löytää työvoimaa väliaikaisia kouluja rakentamaan. Gimdissä melkein kaikkien asukkaiden talot olivat vaurioituneet maanjäristyksessä, ja kyläläisillä oli kädet täynnä töitä omia kotejaan kunnostaessaan.

"Kaikki olisivat kyllä halunneet auttaa, mutta heillä ei ollut aikaa", Buddhacharya sanoo.

Lopulta työmiehet löydettiin. Mutta heitä katosi kesken urakan parempipalkkaisiin hommiin. Maanjäristyksen jälkeen rakennusmiesten palkat karkasivat Nepalissa käsistä ja nousivat moninkertaisiksi verrattuna siihen, mitä kansainväliset avustusjärjestöt olivat budjetoineet.

"Tuntui, että tein jotain tärkeää"

Buddhacharya vietti Gimdissä 20 päivää. Mutta missään vaiheessa hän ei ollut heittämässä pyyhettä kehiin.

"En antanut itseni ajatella niin. Olin päättänyt tehdä työni loppuun."

Vaikeuksista huolimatta Gimdin koulut valmistuivat kesäkuussa, melkeinpä aikataulussa. Yhden koulun rakentamiseen meni kolmesta neljään päivää, muutamassa vaikeimmissa paikoissa päivän pari pidempään.

Kirkon Ulkomaanapu rakennutti kaikki vastuullaan ollutta 170 väliaikaista koulurakennusta ja on saanut kiitosta esimerkiksi Unicefilta työn nopeudesta ja laadusta.

Buddhacharya pääsi vihdoin palaamaan kotiinsa. Edessä oli enää pelottava paluumatka Kathmanduun pitkin rotkojen reunaa.

Jos Buddhacharyalla ei ollutkaan aavistusta siitä, mikä häntä Kirkon Ulkomaanavun palveluksessa odotti, sanoo hän hetkeäkään epäröimättä, että ottaisi työn vastaan uudestaan.

"Kyllä! Työskentely paikallisen yhteisön kanssa oli palkitsevaa. He todella arvostivat sitä mitä olin tekemässä. Tuntui, että tein jotain tärkeää."