Muistan vielä hämärästi ajan, jolloin valojen sammuttelun ja joukkoliikenteen käytön arveltiin olevan riittäviä ympäristötekoja. Viimeistään vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen aikana tavallisellekin kansalaiselle alkoi kuitenkin olla selvää, että ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi fossiilisista polttoaineista täytyy luopua kokonaan ja että se vaatii radikaaleja muutoksia koko yhteiskunnassa.

Siitä lähtien olen itsekeskeisesti pohtinut, mitä se juuri minun kohdallani tarkoittaa. Onko tulevaisuuden hiilineutraalissa maailmassa mahdollista käydä saunassa ja omistaa jääkaappi-pakastin? Onko vapaa-aika kasvimaan perkausta tv:n katselun sijasta ja kesälomat tylsiä kotimaan pyöräilyreissuja?

On epämukavaa ajatella, että omaa elämäntapaa pitäisi muuttaa aineellisesti niukempaan suuntaan, varsinkin, kun koko yhteiskunta on tottunut siihen, että elintaso kasvaa sukupolvi toisensa jälkeen. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ahdistua päinvastaisesta – siitä, että vaikka päästövähennystavoitteita on viilattu tiukemmiksi, poliitikot ja valtavirtamedia puhuvat konkreettisista muutoksista ihmisten elintasoon edelleen vain vähän, jos ollenkaan.

Vaikuttaa siltä, että elämän arvellaan hiilineutraalissa maailmassa jatkuvan nykyisenkaltaisena, vain vähän vihreämpänä.

Elämän arvellaan hiilineutraalissa maailmassa jatkuvan nykyisenkaltaisena, vain vähän vihreämpänä. Vaihdetaan bensa-autot sähköautoihin, rakennetaan näpsäköitä pienydinvoimaloita energiansaannin takaamiseksi, siirrytään kiertotalouteen, ja se on siinä. Lentäminenkin aiotaan muuttaa vihreäksi vain muutamassa vuosikymmenessä.

Se olisi mahtavaa, mutta visio tuntuu vähän liian hyvältä ollakseen totta, etenkään globaalilla tasolla. On vaikea kuvitella, miten esimerkiksi liikennesektorin päästöttömyys toteutetaan ilman, että liikennettä vähennetään. Sähköä kun tarvitaan moneen muuhunkin asiaan, kuten niille arviolta 759 miljoonalle ihmiselle, joilta puuttuu sähköt kokonaan. Ongelmana on myös akkumineraalien riittävyys.

Viime aikoina asiasta on kyllä alettu puhua. Helsingin Sanomat julkaisi syyskuussa Geologian tutkimuskeskuksen apulaistutkimusprofessorin Simon P. Michaux'n haastattelun. Michaux on sitä mieltä, etteivät vauraat länsimaat pysty toteuttamaan niin sanottua vihreää siirtymää siistillä ja johdonmukaisella tavalla, jos luonnonvaroja kulutetaan yhtä paljon kuin nyt.

Hän kritisoi haastattelussa sokeaa uskoa teknologiaan, sillä se perustuu hänen mukaansa oletukseen siitä, että resursseja ja energiaa on loputtomasti. Esimerkiksi kuparia ei yksinkertaisesti ole riittävästi sähköistymistä ajatellen.

Michaux kertoi myös, että häntä on pidetty aina vähän outona. Hänen viestiään ei ole haluttu kuulla ennen kuin viime vuosina. En ihmettele. Tällä hetkellä sähkönsäästö on kyllä muodissa energiakriisin takia, mutta muuten aineellisen kulutuksen vähentäminen on länsimaissa vielä suurempi tabu kuin verojen korottaminen. 

Kuinka paljon poliitikko saa ääniä seuraavissa vaaleissa, jos hän kertoo, että tulevaisuudessa ihmiset eivät yksinkertaisesti voi tehdä kaikkia samoja asioita kuin nyt?

Ja ymmärtäähän sen. Kuinka paljon poliitikko saa ääniä seuraavissa vaaleissa, jos hän kertoo, että tulevaisuudessa ihmiset eivät yksinkertaisesti voi tehdä kaikkia samoja asioita kuin nyt ja että tämä koskee myös keskiluokkaa ja rikkaita? 

Aineellisen elintason laskeminen ei välttämättä tarkoittaisi sitä, että siirtyisimme ajassa taaksepäin maailmaan, jossa kuljettiin hevosella ja tihrusteltiin päreiden valossa. Teknologia ratkaisee sentään jotain. Mutta todennäköisesti jostain kyllä joudutaan luopumaan.

Voi olla, että kaikki ne, joilla on nyt auto, eivät voi omistaa autoa tulevaisuudessa. Ja voi olla, että niillä, joilla on nyt varaa sähkölämmitteiseen omakotitaloon, ei ole varaa siihen enää jatkossa. Ulkomaille matkustelusta, halpojen vaatteiden ostamisesta ja älypuhelimen päivittämisestä uuteen versioon kahden vuoden välein voi tulla harvinaisempaa. Eikä muutos tule olemaan reilu: jotkut menettävät enemmän kuin toiset.

Aineellisesta niukentamisesta on vaikea puhua osittain sen takia, että tulevaisuus on oikeastikin epävarma eikä kukaan tiedä tarkasti, mistä joudutaan luopumaan. Teknologia kehittyy nopeasti, ja on houkuttelevaa luottaa siihen, että jotenkin asiat ratkeavat. Lisäksi kulutusvalinnat ovat lopulta hyvin henkilökohtainen asia, joihin päättäjätkään eivät ymmärrettävistä syistä halua puuttua, ellei ole aivan pakko. 

Silti sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla olisi helpompaa valmistautua muutoksiin, jos niiden tarve tunnustettaisiin ja suuntaviivat olisivat selvillä. Ehkä se jopa helpottaisi nykyään niin yleistä ilmastoahdistusta. Hallittu muutos on parempi kuin kaoottinen, johon epäilemättä ajaudutaan, jos ilmastonmuutosta ei saada pysäytettyä.

Nurinkurista kyllä, nykyinen kriisien aika antaa toivoa. Koronapandemia ja energiakriisi ovat osoittaneet, että maailma pystyy tarvittaessa muuttumaan nopeastikin. Vielä vuosi sitten osa suomalaisista käytti talvella asunnoissaan t-paitaa, nyt on täysin normaalia keskustella suihkun pituudesta ja veden lämpötilasta. Jos piheilystä tulee normi, voimme ehkä onnistua vihreässä siirtymässä.

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.