Siirtomaavallat eivät tyypillisesti halua luopua palkinto-omaisuudestaan, vaikka kyse olisikin vain tyhjään kuoreen tarrautumisesta.

Se on näkynyt ainakin Britanniassa. Vuonna 1947 brittiläinen imperiumi oli romahduspisteessä, kun yhä useampi sen entinen siirtomaa oli itsenäistynyt tai itsenäistymässä.

Silti prinsessa Elisabet julisti 21-vuotispäivänään alamaisilleen Kapkaupungissa pitämässään puheessa: “Julistan teidän kaikkien edessä, että omistan koko elämäni, oli se sitten pitkä tai lyhyt, teidän palvelukseenne ja sen mahtavan kuninkaallisen perheen palvelukseen, johon me kaikki kuulumme.”

Vuonna 1949 Britannia perusti Kansanyhteisön, kerhon, johon kuuluu erilaisia maita aina Kanadan laajoista preerioista Afrikan maihin ja pieniin Tyynenmeren ja Karibian saarivaltioihin. Tavoitteena oli, että se muistuttaisi vanhaa imperiumia, joka oli hitaasti murenemassa. Nykyisin Kansainyhteisöön kuuluu 56 maata, joista suurin osa on Britannian entisiä siirtomaita.

Kun kuningatar Elisabet II kuoli syyskuun alussa, 15 maata jäi ilman valtionpäätä: muun muassa Kanada, Australia, Uusi-Seelanti, Jamaika ja joukko pieniä Tyynenmeren ja Karibian maita. Nämä maat valitsivat jäädä osaksi brittiläistä imperiumia itsenäistymisensä jälkeen. Muut Kansainyhteisön jäsenet muuttuivat tasavalloiksi. 

Elisabetin kuolemaan mennessä hänen otteensa Kansainyhteisöstä oli jo hiipumassa. Se on nostanut esiin kysymyksen siitä, onko Kansainyhteisö kuningattaren kuoleman myötä nyt taitekohdassa. Mikä sen merkitys oikeastaan on?

Kruunu himmenee

Vähän ennen kuningattaren kuolemaa Barbados, yksi Kansainyhteisön Karibianmeren jäsenmaista, julistautui tasavallaksi ja hylkäsi kuningattaren valtionpäämiehenä. Jamaika on niinikään vihjannut aikomuksistaan irtautua monarkiasta, samoin Antigua ja Barbuda.

Belize suunnittelee kansanäänestystä asiasta. Myös Australiassa ja Kanadassa on tasavaltalaisuutta lietsovia pohjavirtauksia, mutta näiden maiden johtajat ovat lykänneet päätöstä hamaan tulevaisuuteen.

Maille, jotka muuttuvat tasavalloiksi ja hylkäävät monarkin, kyse on itsenäistymisprosessin loppuun saattamisesta. Useimmat Kansainyhteisön maat saivat itsenäisyyden 1960-luvun loppuun mennessä, ja siksi niistä on kiusallista olla yhä kytkettynä brittimonarkiaan.

Onko Charles III valmis kohtaamaan orjuuden ja kolonialismin julmuudet, jotka hänen äitinsä jätti paljolti huomiotta?

“Mielestäni on tärkeää, että meillä ei voi olla valtionpäätä, joka elää tuhansien mailien päässä eikä tiedä, mitä paikallisesti tapahtuu. -- Karibialla kuuluu huuto, että ihmiset ovat suvereeneja”, sanoi Belizen perustuslaista ja poliittisista uudistuksista vastaava ministeri Henry Usher Washington Postille.

“Mitä me teemme tällä brittiläisellä, kaukaisella valkoisella monarkialla valtiomme päämiehenä”, kuvasi keskustelua Lontoon yliopiston Karibian historian apulaisprofessori Kate Quinn.

Monarkista luopuminen valtionpäänä on kuitenki täysin eri asia kuin Kansainyhteisön hylkääminen kokonaan. Mikään maista, joilla ei enää ole monarkkia valtionpäänä, ei ole puhunut Kansainyhteisöstä lähtemisestä. 

Sen sijaan maat, joilla ei ole ollut aiemmin yhteyttä brittiläiseen imperiumiin, kuten Ruanda ja Mosambik, ovat liittyneet järjestöön.

Uusi johtaja tuo toivoa

Kriitikoiden mielestä Kansainyhteisö on kuitenkin kolonialistinen anakronismi, jolla on vain vähän merkitystä tavallisten ihmisten elämässä.

Kenialaisen American International University -yliopiston kansainvälisen politiikan apulaisprofessorin Njoki Wamain mukaan järjestön ainoat meriitit ovat Kansainyhteisön kisat ja valtionpäämiesten vuotuiset tapaamiset. Nämä kaksi tapahtumaa saavat paljon kansainvälistä huomiota, mutta hänen mukaansa nekin tapahtuvat vain eliitin tasolla eikä niillä ole suoraa vaikutusta ihmisten elämään.

Kansainyhteisö saatetaan nähdä turvasatamana vaarallisessa maailmassa.

Järjestön puolustajat huomauttavat, että koska mikään Kansainyhteisön maa ei ole osoittanut halua jättää sitä, “ehkä siinä on vetovoimaa, jota eivät ymmärrä ne, jotka näkevät Kansainyhteisön imperiumin reliikkinä”, kuten entinen brittiministeri David Howell sanoi BBC:n ohjelmassa. Hänen mukaansa Kansainyhteisö saatetaan nähdä turvasatamana vaarallisessa maailmassa.

Nyt, kun kuningas Charles III seuraa äitiään Kansainyhteisön johtajana, kysymykset järjestön haasteista nousevat esiin. 

Onko hän valmis kohtaamaan orjuuden ja kolonialismin julmuudet, jotka hänen äitinsä jätti paljolti huomiotta, ja joiden kohtaamista Kansainyhteisön jäsenet yhä enemmän vaativat? Minkä verran Kansainyhteisöllä on relevanssia nykypäivän maailmassa? 

“Kansainyhteisöä voi pitää onnellisena perheenä. Mutta miten perheenä voi elää, jos tekee väärin eikä pyydä anteeksi”, Wamai sanoo ja viittaa tarpeeseen käsitellä siirtomaamenneisyyttä ja korvauksia orjuudesta.

Kansainyhteisöllä oli tärkeä rooli taistelussa apartheidia vastaan, kun se kehotti jäsenmaita erottamaan Etelä-Afrikan vuonna 1961. Vuonna 1986 se aloitti kansainvälisen boikotin eteläafrikkalaisia tuotteita vastaan. Valitettavasti Britannian hallitus ja pääministeri Margaret Thatcher eivät lähteneet boikottiin mukaan.

Kansainyhteisön uusi johtaja ja sen uuden monarkin tunnettu kyky puhua myös käsikirjoituksen ulkopuolelta antaa toivoa siitä, että organisaatio voi keksiä itsensä uudelleen ja muuttua vaikutusvaltaiseksi vaihtoehtoiseksi foorumiksi, joka voi kohdata uusia haasteita, kuten ilmastonmuutoksen ja uuden pandemian.

Kirjoittaja on ghanalaistaustainen freelance-toimittaja.

Suomennos: Teija Laakso