(IPS) -- Ranskan merentakainen territorio Uusi-Kaledonia lounaisella Tyynellämerellä on toipumassa toukokuun puolivälissä puhjenneista levottomuuksista. Ne aiheuttivat  suurta aineellista tuhoa ja poliittista myllerrystä.

Kuohunnan laukaisi Ranskan parlamentin päätös laajentaa territorion äänioikeutettujen joukkoa. Saarivaltion alkuperäisasukkaat, kanakit, näkivät uudistuksen suosivan ranskalaismielisiä puolueita. Itsenäisyyden kannattajat ovat etupäässä kanakkeja, joita on nykyään noin 40 prosenttia väestöstä.

Sittemmin jäädytetty vaalilakiuudistus oli kuitenkin vain viimeinen pisara. Taustalla on lähes kaksi vuosisataa kanakkien eriarvoisuutta muualta tulleiden kanssa. Sen vuoksi kanakit ovat vähemmän koulutettuja ja useammin työttömiä kuin pääosin Euroopasta saapuneet siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä.

”Monet eivät käy koulua loppuun eivätkä saa mitään todistusta. Perheillä ei ole varaa lähettää lapsiaan kouluun, mutta perhepiirissä ihmiset auttavat ja tukevat toisiaan”, pääkaupunki Nouméassa asuva nuori kanakki-isä Stelios sanoo.

Köyhiä liki puolet

Uudella-Kaledonialla on mittavat nikkelivarannot ja naapureitaan rotevampi valtiontalous. Maan bruttokansantuote vuonna 2022 oli 9,62 miljardia Yhdysvaltain dollaria. Fidžin bruttokansantuote oli 4,9 miljardia ja Vanuatun vain 1,06 miljardia dollaria.

Varallisuus on kuitenkin jakautunut epätasaisesti alkuperäiskansan ja siirtolaisten kesken. Uuden-Kaledonian valtakunnallinen köyhyysaste on 19,1 prosenttia, mutta pääasiassa kanakkien asuttamassa Loyalty Islandsin provinssissa köyhiä on 45,8 prosenttia väestöstä.

Kanakkien koulutuksen vähäisyyden ja heikon työllistymisen välillä on suora yhteys, Uuden-Kaledonian yliopiston kasvatustieteen asiantuntija Eddie Wayuone Wadrawane kertoo. Koko territoriossa alle 30-vuotiaiden työttömyysaste on 28,3 prosenttia, mutta kouluttamattomien alle kolmekymppisten keskuudessa työttömien osuus nousee 41,3 prosenttiin.

Monta kapinaa

Saarten alkuperäiset asukkaat ovat eläneet Ranskan eri tavoin hallitsemina 1800-luvun puolivälistä lähtien. Toisen maailmansodan jälkeen Uusi-Kaledonia sai uuden aseman merentakaisena territoriona, jonka alkuperäisasukkailla on enemmän oikeuksia kuin siirtomaa-aikana.

Lisääntyneet oikeudet eivät kuitenkaan korvanneet pitkää köyhyyden historiaa, maiden menettämistä siirtomaavallalle, pakkosiirtoja reservaatteihin ja poliittista osattomuutta. Kanakit ovat nousseet kapinaan useita kertoja, ja konflikti huipentui vihollisuuksiin 1980-luvulla.

Taisteluja seurasi kaksi paikallisjohtajien Ranskan valtion kanssa tekemää rauhansopimusta, Matignonin sopimus vuonna 1988 ja Nouméan sopimus vuonna 1998. Sopimusten oli tarkoitus parantaa kanakkien koulutusta ja sitä kautta osallistumista hallinnollisiin ja poliittisiin prosesseihin.

Toukokuun itsenäisyysmielisissä mielenosoituksissa suuri osa kaduilla mieltään osoittaneista oli alle 25-vuotiaita nuoria. He eivät purkaneet tunteitaan pelkästään vaalilakimuutoksiin, vaan kaikkia elämäänsä leimanneita vaikeuksia ja eriarvoisuutta kohtaan. Nuoren sukupolven kärsivällisyys alkaa loppua eivätkä he enää suostu odottamaan loputtomasti paremman elämän lupausten toteutumista.

Ranskalainen koulujärjestelmä

Uuden-Kaledonian julkiset palvelut ja taloudelliset mahdollisuudet keskittyvät eteläiseen provinssiin, jossa pääkaupunki Nouméa sijaitsee. Vähemmän kehittyneissä pohjoisen ja Loyalty Islandsin provinsseissa infrastruktuuria ja muun muassa koulutuspalveluiden saatavuutta on parannettu. Yliopistosta valmistuneiden kanakkien lukumäärä on kasvanut alle sadasta useisiin tuhansiin. Silti vain kahdeksalla prosentilla kanakeista oli yliopistotutkinto vuonna 2019.

”Matignonin ja Nouméan sopimusten pohjana oli ajatus, ettei Uusi-Kaledonia ollut valmis itsenäisyyteen, sillä hallinnossa tai ammateissa ei ollut riittävästi kanakkeja. Heitä oli siis koulutettava lisää”, tohtori David Small Uuden-Seelannin Canterburyn yliopistosta kertoo.

”Uudessa-Kaledoniassa noudatettava ranskalainen koulujärjestelmä on kuitenkin erittäin valikoiva, ja on lukuisia tapoja, joilla kanakit voivat luiskahtaa sen ulkopuolelle. He ovat myös hyvin tietoisia koulutuksen kolonialistisesta luonteesta ja kriittisiä sitä kohtaan”, tohtori Small lisää.

Wadrawane uskoo, että koulutus voi tarjota syrjäytyneille uusia näköaloja ja saada aikaan muitakin yhteiskunnallisia muutoksia. Tohtori Small kuitenkin sanoo, että monet kanakkinuoret ovat kadottamassa uskonsa siihen, että Uusi-Kaledonia on meritokratia ja koulutus johtaa menestykseen myöhemmin elämässä.

Stelios ei kuulu uskonsa menettäneisiin.

”Olen ylioppilas ja minulla on töitä. Työskentelen koulussa henkilökunnan avustajana”, kolmen nuoren lapsen isä sanoo ja vakuuttaa, että myös hänen lapsensa aikanaan menevät kouluun.

Wadrawanen kaltaiset koulutusasiantuntijat suosittelevat, että opetusohjelmiin sisällytettäisiin kanakkikulttuuria ja kieliä. Se lisäisi alkuperäiskansan koululaisten koulussa pysymistä.

”Tällä hetkellä opetussuunnitelmat vetoavat enemmän ranskalaisista metropoleista kuin merentakaisista territorioista kotoisin oleviin opiskelijoihin. Suurempi tietoisuus kanakkikulttuurista ensi- ja toisen asteen koulutuksessa on filosofinen, sosiaalinen ja opetuksellinen välttämättömyys. Vain sen avulla eriarvoisuus vähenee ja kanakkien kansalaisuuden kokemus vahvistuuu”, Wadrawane sanoo.