”Katsoako vai eikö katsoa? Kas siinä kysymys, kun jalkapallon MM-kisoja pelataan ihmisoikeuksia polkevassa Qatarissa.”

Näin esitteli Ylen A-Studio yhden ohjelmansa aiheista verkkosivuillaan pari viikkoa sitten. Keskustelemassa olivat Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson sekä Palloliiton puheenjohtaja Ari Lahti.

Ohjelmassa käsiteltiin toki muitakin asioita kuin sitä, pitäisikö penkkiurheilijan jättää kisalähetykset katsomatta moraalisista syistä.

Silti esittelyteksti kuvaa olennaisella tavalla, millaisiin aiheisiin keskustelu Qatarista ja sen ihmisoikeusloukkauksista on lipsahtanut. Samaan kaavaan törmää monien muidenkin yhteiskunnallisten ongelmien kohdalla. Vastuu sälytetään yksilöille, ja huomio kääntyy siihen, mitä ”tavallinen ihminen” voi tehdä.

Onkin tärkeää, että myös yksilöt pohtivat ihmisoikeuskysymyksiä ja omaa toimintaansa, sillä se on muutoksen edellytys. Vaarana kuitenkin on, että silloin huomio kiinnittyy pelkästään yksilön huonoon omaantuntoon ja kilpailuun siitä, kuka meistä on se paras aktivisti. Konkreettisten ratkaisujen pohtiminen vaikeisiin ongelmiin jää taka-alalle.

Qatarin kisojen tapauksessa vastuuta ihmisoikeuksista on sälytetty monelle taholle. Esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistiin moraalista närkästystä uhkuva kolumni sen jälkeen, kun Englannin jalkapallojoukkueen pelaajat olivat jättäneet käyttämättä sateenkaaren väreissä olevaa käsivarsinauhaa pelissään.

Nauhoilla oli tarkoitus osoittaa solidaarisuutta Qatarin syrjittyjä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä kohtaan, mutta kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa uhkasi pelaajia keltaisella kortilla, jos nämä käyttäisivät nauhaa.

Toimittaja Mikko Gyntherin mielestä pelaajat olivat selkärangattomia pelätessään keltaista korttia, kun tiedetään, mitä seksuaalivähemmistöt joutuvat Qatarissa kokemaan.

Selkärangan vaatiminen urheilijoilta tuntuu kuitenkin hieman epärelevantilta. Olisivathan nauhat olleet hieno ele ja futistähtien eleillä on merkitystä, mutta eikö pelaajien jänistämistä suurempi ongelma ole pikemminkin se, että meillä on kansainvälinen jalkapalloliitto, joka uhkailee heitä? Ja joka myöntää korruption seurauksena kisat Qatarin kaltaiselle maalle?

Puhumattakaan esimerkiksi siitä, miksei kansainvälinen yhteisö painosta Qataria enempää. Tai mitä muita ongelmia Fifan pyörittämään miljoonabisnekseen liittyy, alkaen vaikkapa urheiluvaatteiden valmistusolosuhteista.

Kritiikki ja moraaliset pohdinnat tulevat myös erikoiseen aikaan. Kisoista sovittiin 12 vuotta sitten. Vaikka ongelmat olivat kaikkien tiedossa, ensimmäisinä vuosina asiasta metelöivät eniten ihmisoikeusjärjestöt, eivät urheilutoimittajat tai palloliitot. Nyt, kun kisat ovat jo käynnissä, ihmisoikeusaktivismin vaatiminen pelaajilta tai kisojen katsomisen moraalin pohtiminen tulee jälkijunassa. Monikin taho olisi voinut tehdä paljon enemmän jo vuosia sitten.

Vaikka toimet ovat myöhässä, ihmisoikeuskeskustelun käyminen juuri nyt ei tietenkään ole turhaa, sen osoittavat jo Fifan toimitusjohtajan Gianni Infantinon naurettavat yritykset estää se. On ollut hienoa nähdä, miten jalkapallomaailma on lähtenyt mukaan erilaisiin ihmisoikeuseleisiin. Eikä kisoja missään tapauksessa pidä katsoa, jos se tuntuu väärältä. Varmasti ainakin osa kritiikistä kantautuu tavalla tai toisella Fifan ja Qatarin johdonkin korviin.

Kisojen tarjoamaa mahdollisuutta edistää ihmisoikeuksia ei silti pitäisi käyttää pelkästään huonossa omassatunnossa kierittelemiseen länsimaissa eikä varsinkaan sellaisten vaatimusten esittämiseen, joilla ei ole enää konkreettista merkitystä. Paljon tärkeämpää on miettiä, miten tukea ihmisoikeusloukkausten kohteeksi joutuneita ja miten estää vääryydet jatkossa.

Kirjoittaja on Maailma.netin päätoimittaja.