Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Alusta!-verkkolehdessä.

Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen isännöimässä seminaarissa käsiteltiin pohjoismaisen rauhanvälityksen murrosta ja tulevaisuuden näkymiä. Seminaari kokosi yhteen alan toimijoita tutkijoista poliitikkoihin.

Seminaarin kutsuvieras-puhujan, Kööpenhaminan yliopiston kansainvälisen politiikan professorin, Ole Wæverin mukaan pohjoismaista konfliktinratkaisua ovat perinteisesti leimanneet kolme erillistä lähestymistapaa – yhteiskunnan perusrakenteiden vahvistaminen kehitysyhteistyön avulla, rauhanvälitys poliittisen eliitin tasolla ja sotilaallinen kriisinhallinta. Painotukset näiden lähestymistapojen välillä vaihtelevat eri Pohjoismaiden välillä. Esimerkiksi Tanska on osallistunut huomattavasti Suomea ja Ruotsia aktiivisemmin sotilaalliseen kriisinhallintaan.

"Sotilaallinen väliintulo korostuu usein konfliktiin puuttumisen keinona koska se näyttää selkeältä ratkaisulta ja rakenteet sen toteuttamiseksi ovat valmiiksi olemassa."

Wæverin mukaan tulevaisuudessa tutkimus täytyy liittää osaksi käytännön rauhanvälitystyötä yhä tiiviimmin. Tämä juontaa osaltaan Pohjoismaiden muuttuvasta asemasta globaalissa maailmanjärjestyksessä. Kylmän sodan jälkeisen ajanjakson päättyessä Yhdysvaltain kansainvälispoliittinen rooli heikkenee. Sen sotilaallisen vallankäytön rajat käyvät yhä ilmeisemmiksi ja suurten sotilaallisten väliintulojen todennäköisyys laskee huomattavasti.

Wæver ei usko, että Yhdysvallat tulee toteuttamaan Afganistanin ja Irakin kaltaisia laajamittaisia sotilasoperaatioita lähitulevaisuudessa. Yhdysvaltojen suorittamien väliintulojen vähentyminen tarkoittaa, ettei myöskään Pohjoismaille tarjoudu jatkossa tilaisuuksia osallistua niihin 2000-luvun alun tavoin. Wæverin mukaan muuttuneet olosuhteet edellyttävät Pohjoismaissa huolellista rauhanvälitystoiminnan uudelleenharkintaa.

Laajamittainen sotilaallinen kriisinhallinta ja osallistuminen Afganistanin kriisinhallintaoperaatioon sodan kaltaisissa olosuhteissa ovat herättäneet keskustelua myös Suomessa, varsinkin kun Afganistanin operaation lopputulos näyttää kyseenalaiselta. Täällä keskustelua on käyty erityisesti siitä, onko Suomi Afganistanissa sodan osapuolena.

Pohjoismaista erityisesti Tanska on lähettänyt Afganistanin ja Irakin operaatioihin runsaasti kalustoa ja henkilöstöä. Afganistanissa tanskalaiset joukot ovat osallistuneet riskialttiisiin taistelutehtäviin ja niiden kärsimät tappiot ovat osallistujien määrään ja maan väkilukuun suhteutettuna koko operaation suurimpien joukossa. Tanska on menettänyt Afganistanissa kaatuneina 43 sotilasta, vastaavat luvut ovat Norjan kohdalla 10, Ruotsin 5 ja Suomen 2.

Wæverin mukaan Tanskan erityinen panostus sotilaalliseen kriisinhallintaan juontaa maan tarpeesta esiintyä moraalisena ja aktiivisena kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Sotilasoperaatiot Afganistanissa ja Irakissa ovat saaneet laajan tuen kansalaisten joukossa ja yli puoluerajojen. Osallistuminen kaikkein vaarallisimpiin taistelutehtäviin ja niistä seuranneet tappiot nähdään omakohtaisena uhrauksena kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden puolesta. Tämän vuoksi operaatioiden arvostelu on ollut maan sisäpolitiikassa arka aihe. Wæverin mukaan erityisesti maan asevoimien piirissä sotilaallisen osallistumisen kritisointi on vaikeaa.

Tulevaisuudessa keskustelu aiheen ympäriltä lisääntynee Afganistanin operaation päättyessä ja ulkomaalaisten joukkojen poistuessa maasta. Tällöin kärsittyjen menetysten ja sotilasoperaatioon osallistumisen mielekkyyden käsittely tulee olemaan tärkeä kysymys Tanskan sisäpolitiikassa. Wæverin mukaan olennaista on erityisesti se, miten tätä menneisyyttä käsitellään, millaista symboliikkaa siihen liitetään ja millaisia narratiiveja operaatioon osallistumisesta kerrotaan.

Wæverin mukaan sotilaallinen väliintulo korostuu usein konfliktiin puuttumisen keinona koska se näyttää selkeältä ratkaisulta ja institutionaaliset rakenteet väliintulon toteuttamiseksi ovat valmiiksi olemassa. Hän mainitsee esimerkkinä Libyan konfliktin, johon puututtiin sotilaallisesti varsin pian sen puhkeamisen jälkeen. Toisin kuin monimutkaiset ja vähemmän näyttävät diplomatian ja rauhanvälityksen pyrkimykset, sotilaallinen toiminta näyttäytyy selvärajaisena ja yksinkertaisena vaihtoehtona tilanteen hallitsemiseksi.

Sotilaallista voimankäyttöä painottavan näkemyksen mukaan yksinkertainen ratkaisu tilanteeseen saadaan estämällä väkivalloin syylliseksi katsotun osapuolen mahdollisuudet jatkaa konfliktia tai tuhoamalla tämä osapuoli. Väliintuloon osallistuvien maiden asevoimat ovat valmiita ja varustettuja toteuttamaan sotilaallisen operaation hyvin nopeasti kun poliittinen päätös aiheesta on tehty. Sotilaallisen väliintulon kohdalla on selkeää kuka tekee ja mitä konfliktin ratkaisemiseksi.

Wæverin mukaan huomattavasti vaikeammin hahmotettava osa konfliktinratkaisu on aikainen puuttuminen konfliktiin rauhanomaisin keinoin. Tällaisen lähestymistavan vaikeaselkoisuus hankaloittaa laaja-alaisen poliittisen tuen saamista rauhanvälitykselle. Esimerkiksi Libyan kohdalla oli huomattavaa kuinka vähän ei-sotilaallisia ratkaisukeinoja konfliktiin puuttumiseen harkittiin tai tuotiin esille julkisessa keskustelussa.

Tässä kohdin rauhan- ja konfliktintutkimus voi Wæverin mukaan olla avainasemassa. Olennaista on pystyä ennakoimaan potentiaalisia konflikteja ja kyetä tekemään niistä tilannekohtaisia tarkkoja analyyseja, joissa keskeiset avaintapahtumat ja käännekohdat voidaan tunnistaa. Esimerkkinä tällaisesta avainkohdasta ovat vuoden 1989 tapahtumat, jolloin tiettyjen avaintoimijoiden pidättäytyminen väkivallasta mahdollisti tapahtumien rauhanomaisen etenemisen.

2000-luvun alun laajamittaiset sotilaalliset väliintulot ovat osoittaneet, että vaikka sotilaallinen kriisinhallinta voi edelleen olla tarpeellista osana konfliktinratkaisua sillä saavutetut tulokset ovat usein melko rajallisia. Aikainen puuttuminen ja pyrkimykset väkivallattomaan konfliktinratkaisuun ovat potentiaalisia teitä huomattavasti tehokkaampaan rauhanvälitykseen. Tällainen välitystoiminta vaatii kuitenkin tuekseen rauhantutkimusta joka on tulevaisuuteen katsovaa.

Wæverin mukaan lupaava tutkimussuuntaus ennakoivan rauhantutkimuksen alalla on sosiologi Randall Collinsin kehittelemä mikro-sosiologinen teoria väkivallasta. Collins on tutkinut erityisesti pienten yhteisöjen sisällä ilmenevää väkivaltaa, esimerkiksi rikollisjengien välisiä yhteenottoja. Eräs hänen huomioistaan on, että kärjistyneissäkään konflikteissa avoimeen väkivaltaan turvaudutaan harvoin ja tällöinkin suurin osa väkivaltaan ryhtyvistä toimijoista on huonoja väkivallan käyttäjiä. Kynnys ryhtyä väkivaltaan on korkea. Toisaalta kun tuo kynnys ylitetään väkivalta saa usein varsin äärimmäisiä ja julmia muotoja.

Wæverin mukaan monet näistä havainnoista ovat hyödyksi uusien rauhan- ja konfliktintutkimuksen suuntien kartoittamisessa. Hänen mukaansa Collinsin kehittelemää mikrotason teoriaa väkivallasta ei voida kuitenkaan suoraan siirtää laajempiin konflikteihin ja kansainväliselle tasolle. Teorian kehittäminen vaatii mikro- ja makrotason väliin jäävän maaston kartoittamista.

Rauhan- ja konfliktintutkimuksen siirtäminen käytännön rauhanvälitystyöhön edellyttää alan tutkijoiden ja toimijoiden verkostoitumista. Wæver kutsuu tätä tavoitetta eräänlaiseksi tutkimuksen meta-projektiksi, jonka tavoitteena on saattaa tarvittavaa teoreettista tutkimusta osaksi poliittisia käytäntöjä. Hänen mukaansa tarvitaan eräänlaista kolmijakoa, jossa konfliktiteoriaa syvällisesti ymmärtävä akateeminen tutkimus linkittyy alueasiantuntijoiden perehtyneisyyteen tietyn valtion olosuhteisiin ja käytännön politiikan harjoittamiseen.

Vaikka sekä tutkimuksen tekeminen että tieteellisen tutkimuksen valikoiminen poliittisen päätöksenteon tueksi on aina myös poliittisesti latautunut valinta, Wæver näkee tässä projektissa potentiaalia huolellisemmin ajateltuun ja paremmin toteutettuun konfliktinratkaisuun. Hänen mukaansa rauhan- ja konfliktintutkijoiden on ratkaistava, miten heidän tekemänsä tutkimus liitetään osaksi poliittista päätöksentekoa. Nopeasti muuttuvassa monimutkaisten konfliktien maailmassa tarvitaan eteenpäin katsovaa rauhantutkimusta, jolla on tiivis yhteys käytännön rauhanvälitykseen.