Rikkaan pohjoisen järjestöt jyräävät köyhien maiden kansalaisjärjestöt – Rahoituksesta vain murto-osa etelän järjestöille

Kansalaisjärjestöt kautta maailman pyrkivät vähentämään rikkaiden ja köyhien epätasa-arvoa, mutta sama epätasa-arvo vallitsee pohjoisten teollisuusmaiden kansalaisjärjestöjen ja eteläisten kehittyvien maiden kansalaisjärjestöjen kesken.

Muun muassa YK:n ja OECD:n lukujen valossa epäsuhta rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä on räikeä. Maailmanlaajuisesta kansalaisjärjestöjen rahoituksesta vain 2,1 prosenttia menee suoraan etelän järjestöille ja loput kansainvälisille toimijoille, jotka jakavat sitä etelän alihankkijoille mielensä mukaan.

Vuonna 2014 Syyrian paikalliset järjestöt vastasivat 75 prosentista humanitaarisesta avusta Syyrian sodan uhreille, mutta saivat vain 0,3 prosenttia suorasta rahoituksesta tähän tarkoitukseen. Syyrialaisilla on vaikeuksia saada katettua edes peruskustannukset, joita sopimukset kansainvälisten järjestöjen kanssa vaativat.

Rahoituksen vähyys näkyy muun muassa siinä, että Syyriassa työssään kuolleista kansalaisjärjestöaktiiveista 90 prosenttia on paikallisia. Heillä ei ole varaa samanlaisiin turvajärjestelyihin kuin kansainvälisillä järjestöillä. Lisäksi paikalliset ihmiset toimivat siellä missä tapahtuu – kansainvälinen porukka pysyttelee enimmäkseen turva-alueilla. Sama ilmiö on havaittavissa muillakin kriisialueilla.

Palkoissa kymmenkertainen ero

Lähes kaikki etelän kansalaisjärjestöt (99,1 prosenttia) toimivat alihankintaperiaatteella, joten niillä ei käytännössä ole omaa agendaa, ja ne joutuvat mukautumaan kansainvälisten järjestöjen eli pohjoisten valtioiden ja yksittäisten hyväntekijöiden vaihteleviin toiveisiin. Tämä nakertaa järjestöjen itsenäisyyttä ja paikallista uskottavuutta.

Myös palkkaerot pohjoisen ja etelän järjestöjen kesken ovat huikeita. Eteläisen kansalaisjärjestön pääjohtajan vuosipalkka on keskimäärin 19 000 euroa, pohjoisessa vastaavassa asemassa olevan johtajan palkka on yli kymmenkertainen. Sama toistuu työntekijätasolla.

Palkkaero johtaa muun muassa siihen, etteivät paikalliset järjestöt pysty rakentamaan organisaatioitaan itsenäisiksi toimijoiksi. Kunnianhimoisimmat ja kenties lahjakkaimmatkin aloittavat paikallisessa järjestössä, mutta siirtyvät tilaisuuden tullen kansainvälisen organisaation palkkalistoille. Aivovuoto on valtava hidaste kehitykselle.

Pohjoiset selitykset

Epäkohtaan kiinnitettiin huomiota jo parikymmentä vuotta sitten, mutta mikään ei ole muuttunut. Pohjoisten kansalaisjärjestöjen vastaukset vaatimuksiin tilanteen korjaamiseksi voi kiteyttää lauseisiin ”tunnustamme ongelman, mutta asia on monimutkaisempi kuin luulette”.

Täsmällisempiäkin selityksiä toki on. Pohjoisessa uskotaan, että harva etelän järjestö kykenee edes täyttämään anomuskaavakkeet oikein, saati käyttämään rahan tehokkaasti.

Pohjoisen järjestöillä ei ole hallinnollista kapasiteettia jakaa pienempiä rahasummia. Tiukat terrorismin ja rahanpesun vastaiset säännöt tekevät suorasta rahan antamisesta vaikeaa. Kotimaasta tulee poliittista painetta rahoittaa oman maan järjestöjä.

Projektisidonnaisuus kahlitsee

Kansainvälisen keskustelun näyttämöt ovat nekin pohjoisen hallinnassa. Useimpien etelän järjestöjen rahoitus on sidottu projekteihin. Niiden on lähes mahdotonta saada ylimääräistä rahaa kansainvälisiin kokouksiin osallistumiseen.

Niinpä perin harvalla etelän järjestöllä on varaa hankkiutua YK:n, Maailman kauppajärjestön tai Maailmanpankin kokouksiin. Esimerkiksi Maailman talousfoorumiin osallistumiseen olisi tarvittu matka- ja majoituskustannuksiin 3500 euroa. Noin kymmenesosalla etelän kansalaisjärjestöistä olisi ollut varaa siihen.

Globaalia kestävää kehitystä hahmottelevan Agenda 2030:n suunnitteluun osallistui yli 3000 kansalaisjärjestöä, joista alle 100 oli etelästä.