Cox’s Bazarin pakolaisleireillä voi erottaa selvästi mädäntyneen, pistävän hajun kuumuuden ja kosteuden rinnalla. Huomaan sen vierailuni toiseksi viimeisenä päivänä. 

Kävin osalla leireistä jo edellisenä kesänä, heinäkuussa 2022. Huomasin hajun silloinkin, mutta unhoon painunut muisto palasi, kun astuin ulos autosta leiri 2W:n kuivalle ja halkeilleelle maaperälle. 

Olen käynyt yhteensä kuudella Bangladeshissa sijaitsevan Cox’s Bazarin pakolaisleireistä. Kaikilla niistä aistin epätoivon.

Vuonna 2017 yli 700 000 Myanmarin Rakhinen maakunnasta kotoisin olevaa rohingyaa pakeni hallituksen toimeenpanemaa kansanmurhaa naapurimaa Bangladeshiin. Aiemmat pakolaiset mukaan lukien heitä on maassa nyt noin miljoona.

Jätin kotikaupunkini Helsingin mukavuudet päästäkseni vierailemaan leireillä. Näin niillä vain pienen osan rohingyojen eriarvoisuudesta ja osattomuudesta – ne osat, jotka minun annettiin nähdä.

Kiinnostuin aiheesta, koska oma perheeni oli samassa tilanteessa Bangladeshin vapautussodan aikaan vuonna 1971.  Isänpuoleiset isovanhempani elivät siihen aikaan pakolaisina Intiassa. Kuulin isoäitini ja isäni tarinoita heidän kokemuksistaan ja halusin tietää, millaiset rohingyapakolaisten olosuhteet ovat Cox’s Bazarissa. Pääsin vierailulle bangladeshilaisen järjestön, Gonoshasthya Kendran, avulla. 

Keskustelin monien rohingyojen kanssa. Koti-ikävä oli heille kaikille yhteinen tunne, oli sitten kyse lapsista, aikuisista tai vanhuksista, miehistä tai naisista. Kyse ei ollut kaipuusta siihen kotiin, josta heidät ajettiin pois, vaan paremminkin siihen aikaan, jolloin heidän kodeissaan vallitsi rauha.

Monet halusivat mennä takaisin, monet eivät. Taustalla on se, ettei Myanmarissa ole rauhaa. Ne, jotka haluavat mennä takaisin, toivovat palaavansa Myanmariin, jossa heitä ei murhata vain sen takia, että he ovat olemassa ja jossa heidän etninen taustansa ei uhkaa heidän selviytymistään – Myanmariin, jossa heitä kohdellaan tasa-arvoisina.

Ne, jotka haluavat jäädä Bangladeshiin, ovat luopuneet toivosta nähdä sellaista Myanmaria. Heidän on mahdotonta kuvitella, että maa olisi heille turvallinen enää koskaan. 

***

Rohingyat eivät ole turvassa pakolaisleireilläkään. Niiltä on löytynyt lukemattomia tunnistamattomia ruumiita, ja monet pelkäävät olevansa seuraava kohde. Ihmiset, joiden kanssa puhuin, kertoivat rohingyojen kilpailevista jengeistä, ihmisistä, jotka tappavat muita rohingyoja, koska näkevät nämä uhkana.

Ihmisten kiduttamisen ja tappamisen näkeminen silmiensä edessä on asia, josta ei ole paluuta. Jotkut ovat turtuneet siihen. He eivät hätkähdä, jos kuolema mainitaan. 

Leiri 2W:llä asuva 34-vuotias mies kertoi nähneensä, kuinka ihminen oli hakattu tunnistamattomaksi vasaralla. Hänen kuusivuotias tyttärensä oli eräänä päivänä kertonut isälleen nähneensä, kuinka joku ammuttiin kuoliaaksi. Hän rukoili, ettei isä puhuisi siitä, sillä hän pelkää, että samat ihmiset tekevät jotakin tälle.

Tällaisen kuuleminen kuusivuotiaalta on hyytävää. Hänen ikäisenään minä ja ystäväni leikimme pehmoleluilla ja teimme ystävärannekkeita. Ja hän taas pelkäsi menettävänsä isänsä vihamielisyydelle ja epävakaudelle. Tarina on vain yksi niistä hyytävistä tarinoista, joita väkivallasta selvinneet ovat uskaltaneet jakaa. 

Olen nähnyt kansainvälisessä mediassa paljon kuvia ja katkelmia videoista, jotka kertovat väkivallasta ympäri maailman – Ukrainassa, Palestiinassa ja muualla. Tarinat ovat olleet sydäntä särkeviä: tulituksen pakenemista, pommien korviahuumaavia räjähdyksiä, ihmisiä, jotka ovat menettäneet raajojaan tai kamppailevat päästäkseen pois romun alta. 

On kuitenkin eri asia kuunnella jonkun kertaavan tarinoita silmiensä edessä, fyysisesti läsnä olevana. Mikään kamera tai mikrofoni ei voi koskaan tavoittaa näiden tarinoiden syvyyttä, ei tuskaa ja toivottomuutta heidän silmissään eikä surun ja ahdistuksen kyyneleitä.

**

On fakta, että maailmassa on enemmän ja vähemmän onnekkaita ihmisiä. Sen näkee joka päivä uutisissa, kaduilla ja sosiaalisessa mediassa, ja se on ollut selvää kautta historian, kaikkialla maailmassa.  

Ilman jatkuvaa mediahuomiota, etenkään sosiaalista mediaa, kuten TikTokia, Instagramia tai Twitteriä, monetkaan eivät tietäisi Arakanin(Myanmarin Rakhinen osavaltio, jossa rohingyat elävät) köyhien asukkaiden kansanmurhasta.

Rohingyapakolaiset eivät silti ole saaneet edes murto-osaa siitä huomiosta, jonka vaikkapa Palestiina, uiguurit ja ukrainalaiset ovat saaneet.

Mitä järkeä on kansainvälisessä ihmisoikeusdiskurssissa, kun rohingyat ja monet muutkin eteläisen pallonpuoliskon asukkaat ovat kärsineet vainoista vuosikymmenien ajan? 

On tärkeää muistaa, ettei kaikkien ole mahdollista tehdä mitään konkreettista muutoksen edistämiseksi. Mutta on tärkeää olla ainakin tietoinen tilanteesta, sillä myöhemmin voi tarjoutua tilaisuuksia auttaa.

Vierailuni sai minut tajuamaan, että saarnaamme tasa-arvosta ja käännämme silti selkämme niille, jotka tarvitsevat meitä eniten. Ihmiskunta on julma: me valehtelemme, varastamme ja riistämme. Ja silti me olemme ainoita, jotka voimme tehdä maailmasta paremman paikan. Tunnemme rakkautta ja toivomme parempaa elämää. 

On siis meidän vastuullamme tehdä niin paljon kuin pystymme rohingyojen elämän parantamiseksi ja tasa-arvoisemman maailman luomiseksi.

Kirjoittaja on 18-vuotias opiskelija, joka valmistuu Ressun lukion IB-linjalta vuonna 2023. Hän vieraili rohingyaleireillä kesällä 2022 ja 2023.

Suomennos: Teija Laakso