Siirtolaisuustutkija Stephen Phillips on viime vuosina käynyt paljon ulkomailla puhumassa kotimaansa Australian maahanmuuttopolitiikan ihmisoikeusongelmista.

Nykyisin hänet kuitenkin halutaan puhumaan yhä useammin Suomesta, jonka maahanmuuttopolitiikan tiukentuminen on pantu merkille tiedeyhteisössäkin.

Jo viime hallituskaudella säädettiin kiistelty rajavartiolaki. Viimeisin esimerkki on sekä perustuslain, EU-lainsäädännön että kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kanssa ristiriidassa oleva niin sanottu käännytyslaki, jonka eduskunta hyväksyi heinäkuussa.

Tutkijat ympäri Euroopan haluavat tietää, mitä Suomessa oikein tapahtuu.

”Suomi on pitkään ollut ylpeä maineestaan ihmisoikeuksien puolustajana. Mitään näin aggressiivista kuin viimeisten kahden vuoden aikana maahanmuuttopolitiikassa on tapahtunut, ei ole nähty koskaan ennen”, Phillips sanoo.

Hän tutkii pakkomuuttoa ja erityisesti suomalaista turvapaikkapolitiikkaa Åbo akademin Mobile Futures -tutkimushankkeessa. Viime keväänä hän väitteli tohtoriksi oikeustieteen alalta.

Väitöskirja tutkii keinoja, joilla valtiot ovat historian saatossa yrittäneet pitää ei-toivotut maahanmuuttajat poissa maaperältään. Sen mukaan ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisten keinojen käyttö on kehittynyt viime vuosikymmeninä globaaliksi ilmiöksi. 

Tutkimuksen kohteena on erityisesti Yhdysvaltain, Australian ja Euroopan turvapaikkapolitiikka. Aikajänne ulottuu kevääseen 2022, mutta Suomessa sen jälkeen tapahtuneet kehityskulut voi Phillipsin mukaan lukea osaksi samaa jatkumoa. Mitään erityisen uutta tai poikkeuksellista niissä ei ole.

Hän haluaa tutkimuksellaan muistuttaa, että historiallisilla kehityskuluilla on tapana toistua.

”Kun unohdetaan, että 15–20 vuotta sitten tapahtui jotakin samanlaista, menetetään mahdollisuus oppia. Riskinä on, että samat virheet tehdään uudelleen.”

Maat kopioivat toisiaan

Phillips kiinnostui maahanmuuttopolitiikasta tehdessään sosiaalityötä turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten parissa Australiassa 2000-luvun alussa.

Esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch kuvailee Australian turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten kohtelua julmaksi. 

Phillipsin väitöskirja analysoi, kuinka maa yrittää estää turvapaikanhakijoiden saapumisen maaperälleen käännyttämällä näiden veneitä ja rajoittamalla hakemusten vastaanottopaikkoja. 

Läpi päässeet turvapaikanhakijat ohjattiin aluksi Papua-Uudelle-Guinealle kuuluvalle Manusin saarelle ja Naurulle – nyttemmin pelkästään Naurulle, jossa heitä pidetään kurjissa oloissa määräämättömän pituisia aikoja. Jotkut ovat päätyneet itsemurhaan.

Muutettuaan Suomeen opiskelemaan kymmenisen vuotta sitten Phillips huomasi, että Euroopassa oli alkanut tapahtua samantyyppisiä asioita. Hän ryhtyi tutkimaan, miten siirtolaisten torjunnan tavat oikein leviävät.

Jäljet johtivat Yhdysvaltoihin, jonne alkoi 1960- ja 1970-luvuilla saapua pakolaisia Haitista. Yhdysvallat oli ystävällisissä välissä Haitin autoritaarisen hallinnon kanssa eikä halunnut vastaanottaa heitä. 1980-luvulla yleistyi käytäntö, jonka turvin maa käännytti veneitä Karibianmereltä takaisin Haitiin ja käsitteli hakemukset Kuubassa sijaitsevassa Guantánamo Bayn sotilastukikohdassa sen sijaan, että olisi ottanut tulijoita maaperälleen.

Kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut lisäsivät siirtolaisuuteen liittyviä huolia Australiassa, Yhdysvaltain keinoille oli taas käyttöä.

Phillips kutsuu valtioiden toimia pelotepolitiikaksi. Sen tarkoituksena on yksinkertaisesti estää ei-toivottujen turvapaikanhakijoiden tulo.

”Yhdysvalloissa ja Australiassa pelotepolitiikka on ollut normaalia jo useamman vuosikymmenen ajan. Eurooppa tuli mukaan vähän myöhemmin, ja nyt se on normalisoitunut myös täällä”, hän kuvailee.

EU tekee yhteistyötä esimerkiksi Turkin ja Libyan kanssa estääkseen turvapaikanhakijoita saapumasta unionin alueelle. Unionin rajavalvontavirastoa Frontexia on syytetty siirtolaisten laittomiin käännytyksiin osallistumisesta ainakin Kreikassa. Iso-Britannia on suunnitellut turvapaikkahakemusten käsittelyn siirtoa ihmisoikeusmaineeltaan kyseenalaiseen Ruandaan.

Pushbackit normalisoituneet

Valtiot perustelevat tutkimuksen mukaan politiikkaansa samantyyppisin retorisin keinoin: turvallisuudella tai ”humanitaarisilla syillä”. Esimerkiksi EU haluaa esittää tiukat toimensa mieluummin salakuljetuksen kuin siirtolaisuuden vastaisena taisteluna.

Pelotepolitiikan suhde ihmisoikeuksiin ja kansainväliseen oikeuteen on kuitenkin vähintäänkin ongelmallinen. Oikeus hakea turvapaikkaa nähdään perusoikeutena, ja se sisältyy YK:n ihmisoikeusjulistukseen. 

Geneven pakolaissopimuksen keskeinen periaate puolestaan on palautuskielto, joka tarkoittaa, ettei ketään saa palauttaa maahan, jossa häntä uhkaa kidutus, nöyryyttävä tai halventava kohtelu. Palautuskiellon periaate sisältyy myös EU:n perusoikeuskirjaan, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin soveltaa sitä päätöksissään.

Kaikki pelotepolitiikan mekanismit eivät suoraan riko kansainvälistä oikeutta, mutta monesti ne luovat sille pohjaa, Phillips huomauttaa tutkimuksessaan. Esimerkiksi hakemusten käsittely kolmannessa maassa ei välttämättä ole laitonta, mutta se tarjoaa hyvän mahdollisuuden ihmisoikeusloukkauksiin, sillä Naurun tai Guantánamon kaltaisia syrjäisiä paikkoja on vaikea valvoa.

Selkeästi laittomin keino, jota valtiot käyttävät, ovat pushbackit, eli käännytykset ilman, että ihmisillä on mahdollisuus jättää turvapaikkahakemusta. Euroopassa esimerkiksi Puola on torjunut Valko-Venäjän lähettämiä siirtolaisia pakottamalla heidät takaisin rajan yli. Ihmisiä on sen seurauksena kuollut pakkaseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on tuominnut pushbackit useissa tapauksissa.

Phillips on tutkinut pushbackeja niin Valko-Venäjän ja Puolan rajalla, Balkanilla kuin Marokon ja Espanjan rajallakin. Hänen mielestään ne ovat tämän hetken vaarallisin ilmiö, sillä edes EIT:n kannanotot eivät ole saaneet valtioita lopettamaan sen käyttöä.

”Pushbackeistä on tullut standardikäytäntö. En pysty ajattelemaan yhtään tilannetta, jossa ne olisivat laillisia.”

Uusi vihollinen

Viimeisin pushbackien laillistaja on Suomi. Heinäkuussa hyväksytty käännytyslaki, jota oikeusoppineet ovat kovin sanoin kritisoineet, antaa mahdollisuuden käännyttää itärajalta tulevat turvapaikanhakijat takaisin ilman, että turvapaikkahakemusta otetaan vastaan. Muodollista valitusoikeutta ei ole. Lain ristiriitaisuuden takia tällä hetkellä on epäselvää, miten sitä voidaan käytännössä soveltaa, jos se otetaan joskus käyttöön.

Phillipsin on vaikea ymmärtää lakia, sillä turvapaikanhakijoita on tullut itärajan kautta verraten vähän eivätkä he ole aiheuttaneet painetta julkisille palveluille. Samaan aikaan ukrainalaisia on pystytty ottamaan vastaan kymmeniä tuhansia, hän muistuttaa.

Hallitus taas perusteli lakia uudenlaisella tilanteella. Kyse on niin sanotusta ”välineellistetystä” maahantulosta: Venäjä ohjaa turvapaikanhakijoita rajalle tahallaan, eivätkä kansainväliset sopimukset tunnista tällaista tilannetta.

Phillips muistuttaa, että lain perusteleminen hybridivaikuttamisella ja välineellistetyllä maahantulolla on sekin retorinen keino.

”Kun tekee jotain moraalisesti kyseenalaista, on hyvä olla vihollinen. Salakuljettajien sijasta meillä on nyt uusi konna, vihamieliset valtiot. Vaikka mitään ei tapahtuisikaan, jo pelkkä uhan potentiaali tekee välineellistämisretoriikasta hyvin voimakasta.”

Suomi näyttää kyseenalaista esimerkkiä

Suomessa on käytännössä myönnetty suoraan, että uusi laki on ristiriidassa kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Phillipsin mielestä se on kiinnostavaa, sillä muut kansainvälisiä velvoitteitaan rikkoneet maat ovat yleensä yrittäneet piilottaa toimensa tai perustelleet niiden olevan harmaalla alueella.

Toisaalta samaan aikaan esimerkiksi pääministeri Petteri Orpo (kok) on vakuuttanut Suomen olevan edelleen oikeusvaltio.

”On outoa, että Suomi yrittää nojata puhetapaan, jossa korostetaan oikeusvaltioperiaatetta ja perusoikeuksia. Kun kuuntelee poliitikkojen puheita, ei tarvitse olla kansainvälisen oikeuden asiantuntija ymmärtääkseen, ettei siinä ole järkeä verrattuna laajempaan retoriikkaan”, Phillips toteaa.

Käännytyslaki ei ole vain Suomen asia. Phillipsin mukaan on selvää, että Suomen päätös rikkoa kansainvälisiä velvoitteitaan heikentää kansainvälistä oikeutta ylipäätään.

”Niin käy aina, kun maa hyväksyy lain, joka on kansainvälisen lain näkökulmasta ongelmallinen. Ja Suomi teki tämän, koska se koki sen mahdolliseksi. Jos suurin osa EU-maista olisi sisäisissä keskusteluissa sanonut tälle ei, lakia tuskin olisi säädetty. Mutta ne eivät sanoneet, ja nyt ne ovat tyytyväisiä Suomen päätökseen.”

Phillipsin mielestä Suomi voisi olla yhä vahva ihmisoikeuksien puolestapuhuja.

”Suomi voisi sanoa, että voitte päästää ihmisiä rajalle niin paljon kuin haluatte, mutta jos he hakevat turvapaikkaa ja ovat oikeutettuja siihen, he saavat sen. Siinä ei ole mitään dramaattista tai radikaalia. Suomen pitäisi vain noudattaa minimistandardeja. Silloin se olisi jo globaali johtaja.”