Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Rauhan Puolesta -lehden numerossa 6/2014.

Sosiaalisen median amatöörivalokuvien avaamia uusia mahdollisuuksia kriisi- ja sota-alueiden näkymien välittämisessä meille, suhteellisen turvassa eläville ihmisille, on kutsuttu vallankumoukselliseksi. Voivatko uudet tekniset käytännöt kuitenkaan muuttaa kuvaamme vähempiosaisten tilanteesta ja tuskasta ja vaikuttaa suhtautumiseemme globaaleihin ongelmiin?

Valtava määrä kriisialueiden asukkaiden ottamia kuvia on tullut nähtäville sosiaalisen median välittäminä. Amatöörikriisikuvien sanotaan muuttavan, tai jo muuttaneen, käsityksiämme nykysodista ja kaukaisesta kärsimyksestä. Varsinkin Syyrian sotaan on usein viitattu sotana, jonka tapahtumat ovat välittyneet tietoomme ennennäkemättömällä tavalla nimenomaan sosiaalisen median käytön vuoksi. Sosiaalisen median väitetään avaavan autenttisen ja vapaan tiedonvälityksen kanavia ja välittävän tietoa rajoittamattomasti – näyttävän asiat "niin kuin ne oikeasti olivat".

Ajatus siitä, että sosiaalisen median käyttö muuttaa vallankumouksellisesti sen, miten kohtaamme sodat ja kriisit, linkittyy vuosisatoja vanhaan ajatukseen kärsimyksen kuvien ja empatian suhteesta. Jo valistusaikana ajateltiin, että jos kykenisimme näkemään visuaalisessa muodossa sen mitä katastrofit ja sota tekevät ihmiselle, kääntyisimme sotaa vastaan, yhdistyisimme ihmiskuntana ja pyrkisimme lopettamaan kärsimyksen. Ajatus jäljitetään usein Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen tuhosta laajasti levinneisiin kuviin sekä muun muassa orjuuden vastustamisen kuvalliseen perintöön.

Ennen valokuvan keksimistä kuvat katastrofeista ja kärsimyksestä levisivät painokuvina, julisteina ja kaiverruksina, usein kädestä käteen. Sittemmin valokuvilla on nähty sama rooli ihmisyyden edistäjinä. Holokaustikuvien on mainittu herättäneen ajatukseen universaaleista ihmisoikeuksista ja vaikuttaneen YK:n ihmisoikeuksien julkistuksen syntyyn. Vietnam-kuvien kerrotaan usein johtaneen sodanvastaisen ilmapiirin syntymiseen ja jopa sodan lopputuloksen rakentumiseen. Tästä ajatuksesta kumpuaa myös humanitaaristen järjestöjen kärsimyskuvien laaja käyttö valistuksessaan ja varainkeruussaan.

Nykyväite sosiaalisen median amatöörikuvien voimasta kytkeytyy siis tähän vanhaan mutta elinvoimaiseen ajatusperinteeseen. Nykyään ajatellaan, että nyt kun voimme nähdä sotien kauhut lähes reaaliajassa, emme voi vain katsella sivusta, vaan toimimme pelastaaksemme ihmisyyden tuholta.

Syyrian sodan kuvat politiikan välineinä

Ajatusta amatöörikuvien ja sosiaalisen median muutosvoimasta voi testata tuoreen esimerkin avulla. Elokuun 21. päivänä 2013 Syyrian Damaskoksesta levisi harvinaisen suuri määrä karmivia kuvia. Alun perin sosiaaliseen mediaan ladatut amatöörikuvaajien tallentamat raa’at kuvat levisivät nopeasti laajalle. Läntisen yleisön näkyville ne päätyivät kuitenkin enimmäkseen valtamedian välittäminä. Karmaisevat kuvat näyttivät loputtomia ruumisrivejä, ilmeisesti kemiallisille aseille altistuneita paniikissa kouristelevia ihmisiä ja sydäntä riipivän määrän pieniä lapsiuhreja. Kuvat tekivät näkyväksi satoja, jopa tuhansia siviilejä tappaneen kemiallisen iskun Damaskoksen esikaupungissa.

Lännen valtamedia kierrätti kuvia erittäin laajasti ja esitteli poikkeuksellisen raakoja kuvia kuvagallerioissaan. Tiedotusvälineissä kuvat esitettiin voimakkaasti tavalla, joka nimesi Syyrian hallinnon syylliseksi tekoon. Kuvia pidettiin jopa juridisina todisteina presidentti Bashar al-Assadin syyllisyydestä silmittömään teurastukseen ja sotarikokseen. Tämän seurauksena länsimaissa syntyi yleinen mielipide, joka tuomitsi al-Assadin syylliseksi iskuun. Pian näistä kuvista tuli merkittäviä myös läntisessä kansainvälisessä politiikassa. Niiden tarjoamaa järkyttävää näkymää käytettiin keskeisenä perusteluna länsivaltojen suunnitellessa sotilaallista väliintuloa alueelle al-Assadin rankaisemiseksi ja suistamiseksi vallasta. Kauhun kuvilla tuntui olevan valtaa.

Kuvat tulkitaan tukemaan vallitsevia käsityksiä

On silmiinpistävää, miten yhdenmukaisesti lännen mediassa ja poliittisessa puheessa kuvat kehystettiin niin, että niiden nähtiin todistavan ja osoittavan läntisessä kulttuuripiirissä jo ennalta vallitsevaa käsitystä al-Assadin hirviömäisyydestä. Kuvat antoivat sysäyksen jo aiemmin kaavailtujen suunnitelmien – läntisen sotilaallisen väliintulon Syyriaan – nousulle kansainvälispoliittisen keskustelun keskiöön. Voidaan tulkita, että karmeat kuvat saivat valtavan näkyvyyden lännessä osittain siksi, koska ne sopivat jo vallitseviin käsityksiin ja poliittiseen suhtautumiseen al-Assadin hallintoa kohtaan.

Vertailun vuoksi on hyvä todeta, että läntisessä mediassa paljon kierrätetyt kuvat eivät venäläisessä mediassa olleet juurikaan näkyvillä. Silloin kun niitä käytettiin, ne olivat lähinnä kuvituksen asemassa. Niillä ei nähty olevan itsessään suurta uutisarvoa, eivätkä ne luoneet samanlaista mediaspektaakkelia kuin lännessä. Kuvia ei nähty juridisina todisteina tapahtumista ja hallinnon syyllisyydestä, saati perusteina sotilaalliselle väliintulolle. Venäjä tukee ja aseistaa al-Assadin hallintoa ja näkee Syyrian tilanteen hyvin eri tavalla kuin läntinen maailma. Vaikuttaakin siltä, että alun perin amatöörien ottamat ja vanhoista mediakahleista vapaaksi mainitut sosiaalisen median kuvat näyttäytyivät siis kuitenkin hyvinkin erilaisina eri kulttuurisissa ja Syyrian sotaan eri tavoin suhtautuvien poliittisten järjestelmien piireissä.

"Sama kuva näyttäytyy eri tavoin esityskontekstistaan, ympäröivästä kulttuurista ja politiikasta riippuen."

Valtamedia on aina osa yhteiskunnan ideologista koneistoa. Se heijastelee vallitsevia käsityksiä ja rakentaa uutisia tietyistä näkökulmista luoden samalla mielikuvaamme todellisuudesta. Kuva itsessään on puhekyvytön esitys, joka ei voi argumentoida, se vain näyttää. Sama kuva näyttäytyy eri tavoin esityskontekstistaan, ympäröivästä kulttuurista ja politiikasta riippuen. Tiedotusvälineet ja ideologinen uutistuotanto lisäävät kuviin ne merkitykset ja tarinat, mitkä kulloisessakin kontekstissa ovat poliittisesti ja kulttuurisesti sopivia.

Kulttuuripiiri, vallitseva poliittinen ilmapiiri ja valtamedia näyttävät edelleen hallitsevan sitä, mitä ja miten me oman näkökykymme ulottumattomissa olevasta maailmasta näemme. On selvää, että hajanaiset sosiaalisen median välittämät amatöörikuvat tarvitsevat edelleen valtamediaa levitäkseen, ja valtamedian läpäiseminen taas vaikuttaa olevan sosiaalisen mediankin aikana riippuvaista poliittisista ja ideologisista asemoitumisista. Kuvien kierrellessä globaalissa mediassa niiden merkitykset myös muuttuvat ja käyttötarkoitukset vaihtelevat. Vaikuttaakin siltä, että uusilla teknisillä kuvan- ja tiedonvälityksen keinoilla lienee vain melko rajallinen mahdollisuus muuttaa sitä, miten me kohtaamme maailman, muiden kärsimykset ja kriisit. Amatöörikuvien vallankumous globaalin kärsimyksen kohtaamisessa ei siis näytä kovin todennäköiseltä.

Läntisen maailmanpolitiikan henki: Sodalla sotaa vastaan

Läntisessä kansainvälisessä politiikassa kaasuiskukuvien mainittiin toistuvasti näyttävän niin käsittämättömän laajaa ja laadultaan hirvittävää kärsimystä, että ne asettivat ihmiskunnalle moraalisen velvoitteen puuttua tilanteeseen. Presidentti Barack Obama ja muun muassa Britannian pääministeri David Cameron linjasivat, että maailma ei saa kääntää kuvista katsettaan, vaan sen täytyy toimia niiden asettaman vaatimuksen mukaisesti: suorittaa humanitaarinen sotilaallinen isku Syyriaan. Kuvat olivat hyvin keskeisessä osassa läntisessä retoriikassa ja perusteluissa iskua suunniteltaessa.

Mielenkiintoista on se, että siviilien kärsimystä sodan kurimuksessa näyttävien kuvien ajateltiin – nykyisen läntisen maailmanpolitiikan humanitaarisiin sotiin vahvasti nojaavassa ilmapiirissä – perustelevan sotaa keinona sotaa vastaan. Aiemmin kärsimystä paljastavat kuvat ovat usein vaikuttaneet aivan toisin. Ne ovat ohjanneet ajattelua pikemminkin sodan vastustamiseen ja pasifismiin. Tällainen esimerkki on muun muassa 1920-luvun ensimmäisen maailmansodan kauhuista kertova saksalainen kuvapamfletti Krieg dem Kriege! (Sota sotaa vastaan!). Viime vuosisadan alussa yleisesti ajateltiin, että sodan aiheuttamia tuskia esittelevät kuvat säikähdyttäisivät katsojansa kääntämään ajatuksensa sotaa vastaan ja pasifismiin. Vastaavasti Virginia Woolf kirjoitti Three Guineas -kirjassaan (1938) baskikaupunki Guernican pommitusten kuvista. Hän näki, että kauhun kuvat voivat puolustaa vain yhdenlaista suhtautumista sotaan: sen vastustamista. Samaten Vietnamin sodan raakuuksia paljastavien kuvien on laajasti tulkittu vaikuttaneen asenteiden kääntymiseen sodanvastaisiksi.

Läntinen interventionistinen maailmanpolitiikka väritti Syyrian siviilien kärsimyksen kuvat historiasta poikkeavalla tavalla ja lisäsi niihin ajan hengen mukaiset sisällöt. Näin nykypolitiikassa kuvat sodan kauhuista toimivatkin paradoksaalisesti toisenlaisen sodan perustelijoina. Tämä edelleen osoittaa, kuinka sosiaalisen median aikakaudellakin kuvat ovat mykkiä, ja niiden merkitykset ja viestit rakentuvat niiden kulttuurisessa ja poliittisessa käytössä.

Sanat ja valtapolitiikka puhuvat kuvia kovemmalla äänellä

Suurista läntisistä moraalisanoista ja intervention perusteluista huolimatta, vain hieman yli kuukausi kaasuiskun jälkeen, Yhdysvallat ja Venäjä – sotaan hyvin vastakkaisilla tavoilla suhtautuvat kansainväliset toimijat – päätyivät yhteistyöhön. YK:n turvallisuusneuvostossa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka nojalla sovittiin Syyrian kemiallisten aseiden hävittämisestä. Näin kaasuasekriisi laukesi melko kevyen diplomaattisen ratkaisun avulla ja Syyrian siviilien kärsimyksen kuvat jäivät kansainvälisessä politiikassa taka-alalle - tai jopa unohtuivat.

Syyrian kaasuiskun kuvat todistavat kärsimyksen kuvien voimasta. Ne ovat parhaimmillaan (tai pahimmillaan) voimakkaita poliittisia välineitä. Ne nostattavat tyrmistystä ja paheksuntaa sekä laajaa huomiota. Lisäksi ne toimivat poliittisesti tarkoituksenmukaisina välineinä, joilla voidaan perustella myös sotilaallisia operaatioita. 1990-luvulla puhuttiin paljon CCN-vaikutuksesta (CNN-Effect) eli siitä, että suora raportointi kriisialueilta nostattaisi kansalaisten keskuudessa huolta ja tyrmistystä ja näin painostaisi poliitikot raskaampiin toimiin kriiseihin puuttumisessa. Myöhemmin tutkimuksissa on yleisesti huomattu, että näin ei kuitenkaan ole käynyt: kuvat ovat saaneet paljon huomiota, ne ovat toimineet "tyrmistyksen ikoneina" (icons of outrage), mutta kuitenkin harvoin vaikuttaneet todellisiin tekoihin.

Kuvien voima sosiaalisen median aikanakin on alisteinen niin valtamedian toimintaperiaatteille kuin poliittiselle tahdolle, virallisille tulkinnoille ja kylmille reaalipoliittisille laskelmille. Vaikka kohtaisimme kuinka kamalia ja autenttisia kuvia muiden kärsimyksestä, vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että kuvat automaattisesti kykenisivät stimuloimaan tiettyjä reaktioita tai vahvistamaan empatiaamme toisia kärsiviä kohtaan. Paljon puhuttu sosiaalisen median muutosvoima ja amatöörikuvien asema paremman maailman rakentamisen välineinä vaikuttaa olevan suurimmaksi osaksi myytti. Todellisuudessa sanat ja valtapolitiikka puhuvat kuvia kovemmalla äänellä.

Kirjoitus perustuu kirjoittajan väitöstutkimukseen kärsimyksen kuvien asemasta läntisessä humanitaarisessa maailmanpolitiikassa.