Monet suomalaiset eivät vieläkään näe mitään pahaa neekeri-sanan käytössä, vaikka ensimmäiset huomautukset sanakirjoihin sanan loukkaavuudesta tulivat jo 1970-luvun lopussa.

Keskustelu rasismista on ylipäätään melko tuore ilmiö Suomessa verrattuna moniin länsimaihin. Sitä alettiin tutkiakin täällä vasta 1990-luvulla. Silti rasismilla on maassamme vankat ja pitkät juuret.

Rotuteorioiden kulta-aikana, 1800-luvulla, suomalaiset määriteltiin kuuluvaksi itäiseen mongolirotuun. Mongoleita kuvattiin vinosilmäisiksi, pienikokoisiksi ja tummaihoisiksi. Rotua pidettiin alhaisempana kuin eurooppalaista rotua, ja vaikka kaikki leimaa käyttäneet tiedemiehet eivät olleet edes nähneet suomalaisia, painui merkki syvälle suomalaisten itsetuntoon.

Niinpä Suomen saavutettua itsenäisyyden 1917 kansallistuntoa lähdettiin nostamaan milläpä muullakaan kuin tekemällä ero vielä surkeammaksi katsottuun vähemmistöön – saamelaisiin. Samalla kun suomalaiset alkoivat tuntea kuuluvansa eurooppalaisiin kansoihin, suomalaiset antropologit määrittelivät saamelaiset alempirotuisiksi.

Sama logiikka toimi myös suhteessa afrikkalaisiin, kertoo tutkija Jouko Jokisalo Itä-Suomen yliopistosta.

"Vaikka Suomi ei ollut siirtomaavalta, päinvastoin olimme itse olleet muiden valtioiden alaisuudessa, täällä vaikutti kuitenkin eurooppalainen ja angloamerikkalainen ajattelu roduista. Suomessa keskustelulla afrikkalaisista alempiarvoisina oli se merkitys, että pääsimme eurooppalaisten joukkoon. Oli osoittaa, että tässä on ryhmä, johon emme kuulu, ja olemme siis eurooppalaisia.

Saamelaisiin kohdistuvasta rotuopista alettiin luopua 1930-luvulla, mutta vielä 1960-luvun maantiedon oppikirjoissa afrikkalaisia kuvattiin rasistisesti. Eikä rotuopista luopuminen ole merkinnyt saamelaisten syrjinnän loppua.

Erilainen elämäntapa syrjinnän syynä

Saamelaisten ja mustaihoisten lisäksi Suomessa on historian kuluessa väheksytty niin romaneja, venäläisiä kuin juutalaisiakin. Mutta mikä vähemmistöistä on kärsinyt rasismista eniten?

Tutkija Jokisalo ei halua asettaa vertailun alle eri ryhmien kärsimyksiä. Helpompaa on luetella yleisimmin rasismin kohteena olleet ryhmät. Vihjeitä on helppo saada, kun miettii, mitkä ovat olleet yleisimpiä rasistisia haukkumanimiä. Neekerin lisäksi “ryssä” ja “manne” lienevät kaikille tuttuja.

Alussa olivat kuitenkin saamelaiset. Suomen alkuperäiskansaan on vuosisatojen ajan suhtauduttu mitätöiden.
Ennen varsinaisen rasismin käsitettä saamelaisia syrjittiin heidän elintapojensa vuoksi. 1800-luvulla asiantuntijat uskoivat maanviljelyn tekevän autuaaksi pohjoisilla alueilla, ja niin saamelaisten pyyntikulttuuriin perustuvaa elintapaa pyrittiin kitkemään. Saamelaisista haluttiin tehdä suomalaisia talonpoikia. Samalla väheksyttiin heidän kulttuuriaan ja kieltään.

Saamelaiset joutuivatkin muuttamaan vuosisatojen aikana yhä pohjoisemmaksi uudisraivaajien tieltä. Yhä edelleen Suomen valtio ja saamelaiset kiistelevät maaoikeuksista. Sen vuoksi Suomi ei ole esimerkiksi ratifioinut Kansainvälisen työjärjestö ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa yleissopimusta.

Toinen ikivanhan rasismin kohde ovat olleet romanit. Kantaväestö on vieroksunut romanien liikkuvaa elämäntapaa ja poikkeavaa ulkonäköä sekä erilaisia tapoja ja kulttuuria, vaikka romaneita on asunut Suomessa 500 vuoden ajan.

Sota vedenjakajana

Antisemitismi ei ole koskaan ollut Suomessa kovin yleistä, mikä johtunee pitkälti Suomen juutalaisten pienestä määrästä. Muun maailman kuohut ovat kuitenkin rantautuneet tänne myös juutalaisvihamielisyyden suhteen.
Synkin hetki Suomen juutalaishistoriassa koettiin toisen maailmansodan aikaan, jolloin Suomi luovutti Saksalle 12 juutalaista, joista vain yksi selvisi koettelemuksista hengissä.

Sodan jälkeen juutalaisvastaisuus on ollut vähäistä ja rajoittunut kansallissosialismin perillisiksi itsensä katsoviin ääriryhmiin.

Sen sijaan venäläisviha ei ole hiipunut sotavuosista. Vesa Puurosen tutkimuksen mukaan venäläistaustaiset maahanmuuttajat pelkäävät yhä oman kielensä puhumista julkisilla paikoilla. Kouluissa ryssä on yhä yleinen haukkumanimi.

Puurosen teoksen Rasistinen Suomi (2011) mukaan vuosisadan alussa Suomessa puhuttiin paljon venäläisestä rodusta ja siihen yhdistettiin negatiivisia asioita, kuten laiskuus ja paha haju. Hävityn sodan jälkeen suomalaisten oli kuitenkin pakko tunnustaa venäläisten taidot ainakin sodankäynnissä, sillä urhoollisten suomalaistaistelijoiden ei voitu ajatella hävinneen huonolle vastustajalle.

Sodan jälkeen venäläisvastaisuus hävisi kokonaan virallisesta ja julkisesta keskustelusta, mutta katkeruus vihollista kohtaan jäi kytemään yksityiselämässä, ja sitä on siirretty sukupolvelta toiselle.

Puurosen mukaan on mahdollista, että koko rotu-sanan käyttö väheni sodan jälkeen juuri siksi, että venäläisten rodullistaminen loppui.

Vieras myös viehättää

Suomessa kuten maailmassa ylipäätään on siis aina vieroksuttu enemmistöstä poikkeavia ryhmiä.

Toisaalta harvojen historian aikana Suomeen eksyneiden mustaihoisten kokemukset ovat yllättävän positiivisia, ainakin Afro-Suomen historia -dokumenttisarjan mukaan. Tumma iho oli niin harvinaislaatuinen, että se herätti ihmisissä lähinnä lapsenomaista uteliaisuutta ja ihmetystä.

Helsingin olympialaisissa vuonna 1952 kilpaillut amerikkalainen urheilija Malvin Whitfield hämmästyi, kun valkoinen nainen siivosi hänen majoitustilansa. Hän koki tulleensa kohdelluksi Helsingissä tasa-arvoisesti, toisin kuin rotuerotteluajan Yhdysvalloissa.

Jopa Paavo Nurmi paheksui rasismia, jota valkoiset yhdysvaltalaiset kohdistivat afrikkalaisamerikkalaisiin urheilijavieraisiin. Protestiksi hän esiintyi samassa kuvassa yhdessä mustan amerikkalaisurheilijan kanssa.
Toisaalta jotkut paheksuivat suomalaisnaisten kiinnostusta eksoottisiin urheilijoihin. Naisia varoiteltiin erityisesti “neekereistä” ja kehotettiin käyttäytymään pidättyvästi.

Negatiivinen huomio tummaihoisia kohtaan kärjistyi vasta 1990-luvulla, jolloin Somaliasta alkoi tulla pakolaisia Suomeen. Vaikka määrät olivat häviävän pieniä verrattuna moniin muihin Euroopan maihin, oli tulijoita kuitenkin sen verran paljon, että eksoottisuusarvo alkoi kulua nopeasti pois.

Joensuusta tuli nopeasti pahamaineinen rasismin keskus. Siihen vaikutti 1990-luvulla vahvistunut rasistinen skinhead-liike, joka ahdisteli somalialaisia pakolaisia. Väkivalta sai laajaa huomiota, kun joukko skinheadeja hakkasi amerikkalaisen koripalloilijan pesäpallomailoilla vuonna 1995. Koripalloilija palasi Yhdysvaltoihin ja vakuutti haastattelussa, ettei ole koskaan kotimaassaan kokenut vastaavaa rasismia.

Jouko Jokisalon mukaan Joensuun tilanteeseen vaikutti myös 1990-luvun laman tuoma työttömyys sekä pakolaispolitiikassa tehdyt virheet.

"Pakolaiskeskuksen puutteessa somalialaiset sijoitettiin hotelliin, mitä paikalliset asukkaat paheksuivat. Asiasta ei informoitu kunnolla, ja sitten media paisutteli tilannetta lisää."

Kulttuurista uusi syntipukki

Nykyisin vanha, eriarvoisiin ihmisrotuihin perustuva rasistinen ajattelu on kuihtunut marginaali-ilmiöksi. Rotuajattelun tieteellinen pohja on kumottu ja sen tilalle on noussut toinen erottelun väline: kulttuuri.

Vuoden 2008 kunnallisvaaleissa julkisuuteen noussut maahanmuuttokriittinen liike perustaa väitteensä juuri kulttuurien yhteensopimattomuudelle. On kuitenkin helppo huomata yhtäläisyyksiä vanhan rasistisen ajattelun ja uuden maahanmuuttokriittisen ajattelun välillä.

Maahanmuuttokriitikot leimaavat usein tiettyyn kansallisuuteen, uskontoon tai kulttuuriin kuuluvat ihmiset ryhmänä. Yksilön tekemä rikos, esimerkiksi raiskaus, nähdään koko ryhmälle tyypillisenä piirteenä. Tutkija Vesa Puuronen kutsuu tätä rodullistamiseksi.

Eurooppalaista rasismia tutkinut toimittaja Lisa Bjurvald puolestaan kehottaa tekemään testin: korvaamalla sanan “muslimi” nykyisten maahanmuuttokriitikoiden väitteissä sanalla “juutalainen” on helppo nähdä, missä määrin uusi retoriikka muistuttaa vanhaa, ennen toista maailmansotaa käytettyä puhetapaa.
Suomi ei ole maahanmuuttokriitikkoineen yksin.

"Jos nykytilannetta katsotaan Euroopan mittakaavassa, ongelma on pahin sitten toisen maailmansodan. Lähes kaikissa Euroopan maissa on oikeistopopulistinen puolue, jolla on noin 10-30 prosentin kannatus", toteaa tutkija Jokisalo.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja. Teksti on julkaistu MaailmanKuva-lehden numerossa 9.