Artikkeli on julkaistu alun perin Globbarien blogissa.

Perheterapian professori Jukka Aaltonen kertoo (Perhetrapia2/14) lukemastaan: Ville Kivimäen teoksesta Murtuneet mielet. Hän järkyttyi, koska psykiatreja vaivasi "kyvyttömyys irtaantua sotaa edeltäneistä teorioistaan.--- potilaita tutkittiin ikään kuin sodan kauheudella ei olisi ollut mitään ratkaisevaa roolia tilanteessa". He etsivät selityksiä muun muassa varhaisista kasvuympäristöistä, eivätkä nähneet sitä, mikä oli välittömästi silmien edessä nähtävissä, --- sitä, mikä on ilmeistä ---"

Aaltonen katsoi tämän pyrkimykseksi irrottaa ongelma sodasta ja sen ahdistavuudesta. Kirjailija Kivimäen mielestä kauheuden tunnustamisen pelättiin uhkaavan sotivaa yhteiskuntaa.

Vaihdan professori Aaltosen lauseisiin psykiatrian tilalle toisen sokeuttavan teorian: "Vaivanamme on kyvyttömyys irtaantua vanhasta talouskasvun tavoittelusta. Siihen suhtaudutaan ikään kuin uhkaavan ekokatastrofin kauheudella ei olisi mitään ratkaisevaa roolia tilanteessa. Selityksiä ja kasvua haetaan eri koulukuntien välisestä väännöstä, aivan kuin teorioiden kasvuympäristö edellytyksineen olisi yhä ainut määräävä tekijä."

"Varhainen kasvuympäristö" oli Ville Lähdettä lainaten "historiallisesti ainutlaatuisessa jatkuvasti laajenevien resurssien ja yltäkylläisen halvan energian vaiheessa". Kyvyttömyys irtaantua tästä tuo uskon, että nousukausi saapuu taas, aivan kuin ennenkin. Logiikka on valitettavasti sama kuin päätelmässä, ettei sieltä risteyksestä nyt ketään tule, kun ei ennenkään tullut.

"Kaikki, jotka ajan hengen riemusaatossa, ehdoitta, touhuavat Suomea nousuun, ovat tämän päivän Dachaun pormestareita."

Entä mikä on "välittömästi silmien edessä nähtävissä"? Uhkaava ekokatastrofi, josta eteeni on talvisten viikkoja jatkuneitten vesi- ja räntäsateiden lisäksi piirtynyt jo vuodesta 1972 lähtien Rooman klubin raportti Kasvun rajat. Sokeus suojaa näitten välittömien näkymien ahdistavuudelta.

"On ilmeistä", että kasvulla on ehtonsa, joita sokeutunut ei kysy: monessa yhteydessä se ylittäisi elonkehän säilymisen asettamat rajat päästöjen tai luonnonvarojen ehtymisen takia. Niiden talous- ja öljyhuippututkijoitten lista on pitkä, jotka julistavat, että näistä syistä kasvua ei enää tule. Tämä näkökulma on uhka nykyjärjestelmälle, joten pitkä on myös niiden lista, jotka etujensa ja ideologiansa vuoksi haluavat pitää entisestä kiinni viimeiseen öljypisaraan asti.

Esimerkkejä riittää: Kotikaupunkini Jyväskylän imagojuttu on kesäinen rallirieha. Vaikka se tuo kivasti pennosia paikallisille hattaranmyyjille, ei kysytä, voiko sitä reippaitten päästöjensä takia toteuttaa. Rannikon telakoilla suunnaton määrä luonnonvaroja taotaan riemulla loistoristeilijöiksi Karibianmerelle, maailman elähtäneimpien diivojen leluiksi, kuten Linkola asian ilmaisi silloin, kun telakkatirehtööri Saarikangas korotettiin valtakunnanpelastajaksemme. Rautaisten lelujen leipominen leideille tuo mukavasti kasvua, mutta voiko sellaisen määrän arvokkaita luonnonvaroja haaskata turhuuteen?

Lähihistorian henkilökavalkadiin liitettäköön vielä ihan nykyajatteluun yltänyt Dachaun entinen pormestari. Hän oli kovin ilahtunut kuullessaan keskitysleirin rakentamissuunnitelmista. Se toisi töitä ja taloudellista toimeliaisuutta. Hän oli hyvin perillä talouskasvun teoriasta ja käytännöstä - ja täysin sokea kaikelle muulle, mikä oli ilahduttavan elvytyspaketin myötä aivan ilmeistä. Näin kasvu irrotetaan tuhoisista seurauksistaan.

Kaikki, jotka ajan hengen riemusaatossa, ehdoitta, touhuavat Suomea nousuun, ovat tämän päivän Dachaun pormestareita. Sillä merkittävällä erotuksella, että tuhon uhreina eivät ole yhden leirin vangit, vaan yhden planeetan vangit.

Kirjoittaja osallistui kansalaisvaikuttajan koulutusohjelmaan ja Painavaa asiaa 2015 -tapahtumaan. Globbarit-blogissa esitetyt näkemykset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia, eivätkä välttämättä edusta Kepan virallista kantaa.